Heinäkuun viimeisiä viedään. Kiinteistövälittäjä sanoi tänään puhelimessa että vähän haisee ilmassa elokuu.

Olen yllättänyt itseni olemalla ahdistumatta siitä yhtään. En muista tällaista tapahtuneen… no, koskaan. Yleensähän viimeistään tässä vaiheessa kesää kurkkua alkaa vähän kuristaa. Kesä on kohta ohi, ja mihin se edes meni? Juurihan se alkoi! 

(Ja sitten supermarketeissa ja autoradiossa alkaa soida se vielä oooon kesää jäljellä, ja olenko ainoa jolle se kappale tuo aina nimenomaan sen fiiliksen että kesää ei ole enää pahemmin jäljellä?)

Mutta tänä kesänä en ole tuntenut mitään tuollaista. En painetta, en fomoa (= fear of missing out, jouduin tässä taannoin kiperään paikkaan kun puhuin tästä asiasta olettaen kaikkien tietävän termin ja selvisi että osa ihmisistä oli luullut että julistin tarmokkaasti illallispöydässä NO HOMO!).

Mutta siis niin. Ei toistaiseksi fomoa, ei kauhua kesän loppumisesta tai ajan kulusta. Sitä lauluakaan en ole vielä kuullut, onneksi.

Ironisinta on se, että tässä olisi ollut oikein otollinen maaperä fomolle kasvaa, koska en ole edes tehnyt tänä kesänä melkein mitään. Olen vain kellunut täällä omassa kuplassani.

Tai no, toissapäivänä tein kyllä granolaa. Satoi kaatamalla ja kotona oli yhtäkkiä tosi pimeää. Siinäpä mahdollisuus ahdistua kesän loppumisesta! Mutta ei vieläkään, heräsi vain himo tehdä granolaa. Joten tein. Keittiössä tuoksui ihanalta, paahteiselta kookokselta, ja sadekin tuntui aika tunnelmalliselta. 

(Muita heinäkuun hyviä juttuja: pieni mutta inspiroiva Vivienne Westwood -näyttely Tampereen Milavidassa, The Bear -tv-sarja, Kolmen kaverin vegaaninen minttujäätelö, Marimekon alesta löytynyt nilkkapituinen hame joka on maailman mukavin ja helpoin vaate, se yksi kerta kun pääsin uimaan jonnekin jossa vesi ei ollut joko jääkylmää tai levän peitossa. Se oli hyvä päivä.)

Tänä kesänä olen tajunnut sen, millaisia paineita kesään on aina aikaisemmin liittynyt. En ollut ollut siitä aikaisemmin tietoinen – tajusin sen vasta tänä vuonna, kun tunsin jotain itselleni uutta: paineen poissaolon. 

Luulen, että minulla on ollut aikaisemmin aina kesällä sen sorttinen ajatus, että asioiden on tapahduttava nyt, tai sitten saa taas odottaa vuoden uutta tilaisuutta. Että kesä on se aika kun voi oikeasti nauttia elämästä, kun voi tapahtua kaikkea yllättävää ja hauskaa, kun voi tutustua uusiin ihmisiin ja löytää itsensä täysin yllättävistä tilanteista, kun voi rakastua, kun voi tanssia ja laulaa ja huutaa, kesä on se aika kun voin olla se ihminen joka oikeasti haluan olla ja joka oikeasti olen silloin kun olen aidoin itseni, kevyempi ja huolettomampi, paljasjalkainen.

Suomen kesä on myös tunnetusti lyhyt, ja siksi on tuntunut, että silloin pitää tapahtua koko vuoden edestä. Silloin pitää elää koko vuoden edestä.

Jokin kai minussa on vihdoin muuttunut. Olen ehkä päässyt yli siitä kauheasta pelosta, että elämä menee ohi, jos pysähdyn. 

Ja tänä kesänä – itse asiassa tänä vuonna – olen uskaltanut pysähtyä ihan eri tavalla kuin ennen. Toki sairastelun pakottamana, mutta myös jonkinlaisen uudenlaisen hyväksynnän ja rauhan saattelemana. Olen pystynyt ja malttanut vetäytyä ilman vastaan haraamista tai pelkoa siitä että jään junan kyydistä. Olen vain siivoillut kotona kaappeja, uppoutunut omiin maailmoihini, katsellut puita päiväkävelyillä ja kuulostellut ja tunnustellut asioita uudelta kantilta – erityisesti sellaisia asioita, joilla olen täyttänyt päiväni sen kummemmin niitä kyseenalaistamatta. Sellaiselle on nyt ollut tilaa, tunnustella miltä asiat oikeasti tuntuvat.

Maanantaina ystäväni vei minut uuteen Elm-ravintolaan Kaivopuistossa, ja ihastuin siihen niin paljon että vein sinne heti seuraavana päivänä itse erään toisen ystäväni. Tajusin, että vuosi sitten kumpikaan noista ihmisistä ei ollut vielä elämässäni, eikä tuota ravintolaakaan ollut olemassa, eikä sitä Marimekon hametta joka minulla oli päälläni molempina päivinä (itse asiassa kaikkina päivinä siitä asti kun ostin sen).

Mietin, miten paljon on muuttunut ja mennyt eteenpäin tänä vuonna, miten paljon elämään on tullut uutta ja miten ilmassa tuntuu väreilevän jokin isompikin muutos, vaikka samaan aikaan tämä on se vuosi kun olen sairastellut enemmän kuin varmaan ikinä ja joutunut moneen otteeseen pysähtymään pitkiksi ajoiksi. Olemaan ihan vaan omissa oloissani, pötköttelemään.

Ja siitä huolimatta olen myös päätynyt ihmeellisiin paikkoihin ja ihmeellisiin tilanteisiin ja tutustunut niin moniin uusiin ihmisiin. Olen viettänyt ikimuistoisia iltoja ja tehnyt hulluja suunnitelmia, joista osa alkaa hiljalleen osoittaa merkkejä siitä, että ne saattavat jopa johtaa johonkin. 

Se saa ajattelemaan, että en olekaan oikeasti ollut pysähdyksissä niinäkään hetkinä, kun olen möllöttänyt yksin kotisohvalla. Se on ehkä näyttänyt siltä, mutta nyt kun mietin asiaa, se ei ole kovinkaan usein tuntunut siltä. Joinain heikkoina turhautumisen hetkinä ehkä, mutta sellaisia on ollut ällistyttävän vähän kärsimättömään luonteeseeni nähden.

Olen pystynyt möllöttämään viikkokausia sohvalla ahdistumatta ja skippaamaan kesäiltojen riennot istuskellakseni puistonpenkillä teekupin (tai avaruuslitkun) kanssa, koska olen tiennyt toimivani itseäni kohtaan oikein. Ennen aina taistelin vastaan, kun tunsin tarvitsevani aikaa tai lepoa, tai vähintäänkin yritin hoputtaa toipumista.

Nyt huomaan että elämä voi mennä eteenpäin ja asioita voi tapahtua silloinkin, kun ottaa ihan iisisti. Vuosi vuodelta joko/tai-ajattelu karisee minusta kerros kerrallaan pois, bye bye.

No, nyt on kaiketi toivuttu sopivasti, sillä ilmassa tuoksuu taas elokuun ja kookosgranolan lisäksi muutos. Viime viikolla aloitin uuden kirjoitusprojektin ja tein ison päätöksen, joka on hautunut hitaasti kevään ja kesän mittaan: aion muuttaa. 

Just näinhän se menee. Usein, kun olen vain ottanut tauon kaikesta, seuraava suunta vain jotenkin näyttäytyy itsestään. Ja sitten tuntuu maailman luontevimmalta lähteä kulkemaan sitä kohti, siltä että ei tässä nyt tarvitse tämän enempää jahkailla tai pähkäillä, ny mennään.

Se, että ottaa itselleen aikaa, ei oikeasti koskaan ole ainakaan minun elämässäni johtanut jumiutumiseen. Oikeasti juuri se on aina vienyt jollain yllättävällä – ja usein aika vaivattomallakin – tavalla eteenpäin.

Kun taas se, että tekee koko ajan hirveästi kaikkea ja säntäilee joka suuntaan, mutta ei käytä aikaansa ja energiaansa oikeisiin asioihin. Tai varsinkaan itselle oikeilta tuntuviin asioihin. No, se on tehokas tapa tehdä tosi paljon ja olla silti päätymättä koskaan mihinkään. Ainakaan mihinkään, missä oikeasti haluaisi olla. Been there, done that… kertaa tuhat. 

Lepuuttelemalla koko kesän olen nyt päätynyt tänne, ehkä isojenkin muutosten kynnykselle, ja nyt tuntuu että tässä on aika kiva olla. Ei vielä kovin selkeää suuntaa, mutta kuitenkin energiaa ja intoa ja uteliaisuutta kulkea jotain uutta kohti.

Saas nähdä mitä elokuu tuo tullessaan. Vielähän, tosiaan, on kesää jäljellä. 

(Eka ja vika kuva: Mari Waegelein)