Olen saanut muutamia viestejä, joissa kysellään, mitä kuuluu ja miksi en pihise mitään missään. Olen kovin otettu viesteistä. On ilahduttavaa huomata että joku kaipaa juttujani – ja vielä ilahduttavampaa kuulla, että ihmiset välittävät.
Lyhyestä virsi kaunis: olen ollut koko syksyn sairaslomalla. Vyyhti on monimutkainen enkä oikein jaksa kirjoittaa siitä nyt, ehkä senkin aika vielä tulee.
Vaikka syksyyn on siis mahtunut paljon ns. kuraa, on siihen mahtunut paljon kaikkea ihanaakin. Sellaistahan oikea elämä on, harvoin vain yhtä tai toista, useimmiten kaikenlaista samaan aikaan.
Elämäni on tänä syksynä ollut hyvin, hyvin pientä. Se on keskittynyt lähinnä rutiinien ympärille, tai pikemminkin siihen miten saisin pidettyä rutiineista kiinni edes jotenkin.
Olen madaltanut standardejani aivan kaikessa. 10 minuutin sijaan päätin meditoida yhden minuutin – nyt viikkojen saatossa olen tosin päässyt jo kolmeen.
Siinä missä kesällä ajattelin, että kirjoitan tänä syksynä uuden kirjan, nyt vaadin itseltäni että kirjoitan joka aamu kolme riviä päiväkirjaa. Mutta joinain aamuina en kyllä tee sitäkään. Se on ihan ok. Rutiinimestari James Clearin mukaan salaisuus ei ole siinä, ettei koskaan skippaa rutiinia, vaan siinä, ettei koskaan skippaa rutiinia kahtena päivänä peräkkäin. Tosin itselleni sääntö on kolme päivää – koska olen tosiaan madaltanut standardejani.
Olen niitä hurahtaneita jotka uskovat kävelyn olevan lääke kaikkeen, joten ostin itselleni ihan rehelliset lenkkarit ja tilauksen äänikirjapalveluun. Niiden avulla olen saanut itseni ulos ankeimpinakin marraskuun päivinä, kun aurinko ei nouse lainkaan ja ilma tuntuu siltä kuin Jumala ruiskuttelisi taivaalta suurella kosmisella sumutepullolla.
Ruoanlaitto ja kaupassakäynti on rutiineista aikaavievin ja henkisesti vaativin, joten sen kanssa on kyllä tullut tuskailtua. On hassua, miten toisinaan ruoanlaitto on maailman inspiroivin ja innostavin asia, ja toisinaan sitä seisoo kaupan hyllyllä epätoivon vallassa, koska ei keksi yhtään asiaa jota haluaisi syödä saati yhtään asiaa jonka jaksaisi valmistaa. Yhtenä päivänä istuin alas kynän ja paperin kanssa ja hahmottelin suunnitelman siitä, miten saisin ruokittua itseni kolme kertaa päivässä jokseenkin ravitsevasti. Minusta on tullut siinä aika hyvä! Salaisuuteni: air fryer, pakastevihannekset ja mutkien oikominen jokaisessa mahdollisessa kohdassa. Ystäväni ehdotti, että minun pitäisi tehdä keittokirja uupuneille, ruuhkavuosia viettäville ja ADHD-aikuisille. Potentiaalista asiakaskuntaa ainakin riittäisi.
Sitten olenkin enimmäkseen köllötellyt sohvalla, selannut Oikotietä ja katsonut telkkaria. Ja puhunut tosi paljon puhelimessa! Se on ihanaa. Miksi koskaan päätimmekään alkaa hoitaa ihmissuhteitamme tekstailemalla?
Yksi tämän syksyn oppitunteja on se, että olen vihdoin alkanut oppia ennakoimaan ja säännöstelemään energiaani. Tiedän suunnilleen, kuinka paljon jaksan ja mihin aikaan päivästä, milloin taas on pakko päästä takaisin sohvalle levyttämään. Jos edessä on kiperämpi ponnistus, tiedän ottaa edeltävän päivän erityisen iisisti. Hyväksyntää, hyväksyntää, hyväksyntää, beibi.
Väsymys tulee ja menee vähän kausittain, mutta tuntuu että pahin aallon(sohvan)pohja on nyt ehkä kuitenkin selätetty. Olen katsonut tänä syksynä enemmän telkkaria kuin ehkä tähänastisessa elämässäni yhteensä, ja se on ollut ihanaa! Viikkoina kun en jaksanut tehdä mitään, kiinnostavien sarjojen avulla päässäni säilyi jonkinlainen älyllinen elämä ja inspiraatio.
Suosituksia sohvanpohjaltani: Halt and Catch Fire (epätavallinen draamasarja kotitietokoneiden ja internetin synnystä), Aikuiset (ärsyttäviä hahmoja joita silti symppaa täysillä, jopa tämä punavuorelainen…!), The Offer (must kaikille Kummisetä-faneille sekä kaltaisilleni Miles Teller-aficionadoille), Bad Sisters (irlantilaiset siskokset päättävät päästää päiviltä yhden sisarensa kamalan miehen, plus SHARON HORGAN), WeCrashed ja Super Pumped (tosielämän startup-pomojen egomaanista sekoilua Hollywood-starojen näytteleminä) sekä The Vow (poikkeuksellisen hyvin tehty rikosdokkarisarja modernista kultista jossa seurataan tapahtumia reaaliajassa, ei vain kerrota jälkeenpäin mitä joskus tapahtui).
Ja sitten olen katsonut Frasieria. Siitä tulee aina lämmin ja lohdullinen olo. Haaveilen joka päivä siitä että Café Nervosa olisi oikeasti olemassa ja että se sijaitsisi Helsingissä. Frasierin asunto näyttää edelleen freesiltä ja sarjan vitsitkin ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa. Toisin kuin monia muita 90-luvun komedioita katsoessa, Frasierin kohdalla tulee vain harvoin sanottua jaiks.
Vaikka ruoanlaitto ei ole inspiroinut, olen innostunut leipomaan. Tarkemmin ottaen olen innostunut leipomaan muffinseja. Tämäkin pakkomielle lähti oikeastaan Frasierista, joka nauttii aamiaisekseen a bran muffin and a touch of yogurt. Ihastelen aina niitä valtavia muffinseja kahviloiden tiskeillä (myös kuvitteellisen Café Nervosan), mutta niitä ei koskaan saa gluteenittomina. Joten päätin opetella itse. Olen testaillut reseptejä, suunnitellut uusia makuyhdistelmiä ja tilannut jopa Saksasta erikoisvälineistöä tätä hanketta varten. On hyvin mahdollista, että olen tällä hetkellä Helsingin gluteenittomien jättimuffinsien kruunaamaton kuningatar. Tänään kokeilin ravitsevuuden nimissä lisätä taikinaan proteiinijauhetta. Lopputulos oli ruma kuin mikä, mutta yllättävän hyvän makuinen.
(Jospa perustankin itse muffinseineni sen Café Nervosan Helsinkiin? Nimeksi voisi tosin 2020-luvun hengessä tulla Café Nervous Breakdown.)
Joten, vastauksena kysymykseen mitä kuuluu – eipä kovin kummoista. Mutta kummallista kyllä, tajusin tässä pari päivää sitten että tässä pienessä ja tylsässä sairasteluntäyteisessä syksyssäni oudointa on ollut se, että en ole ehkä koskaan ollut yhtä tyytyväinen itseeni kuin nyt.
Yhtenä päivänä lähetin ystävilleni riemuvoittoa symboloivan emojiryppään kera kuvan kasvissosekeitosta, jonka olin tehnyt ihan ite. Sitten pysähdyin miettimään, että aivan, aivan. Elämässäni on ollut aikoja, kun saavutin monia yhteiskunnan silmissä “merkittäviä” tai “isoja” asioita, enkä silti ollut koskaan tyytyväinen itseeni tai tekemisiini.
Nyt meinaan pakahtua ylpeyteen, kun teen kasvissosekeittoa. Onnittelen itseäni vuolaasti jokaisen kauppareissun jälkeen ja iltaisin mennessäni nukkumaan tunnen itseni voittajaksi, kun olen vienyt roskat ja siivonnut keittiön. Koko syksy on siis ollut yhtä voittoa.
Niin että haluaisin vaan muistuttaa kaikkia sairaita, kiireen uuvuttamia, elämän väsyttämiä ja marraskuun masentamia: jos olet täällä edelleen, olet jo voittaja. Selviytyjä. Sankari! Olet jo selvinnyt valtavan paljosta. Olet jo tehnyt ihan kamalasti. Ehkä on aika antaa itselle lupa tehdä vähän vähemmän.
PS. Ennen kuin kysytte mistä sitä ja sitä sarjaa voi katsoa, vinkkaan kaikkien elämää helpottavasta sivustosta: JustWatch.