Ajatuksia Hyvinvointi

#GOALS

28.8.2017

Tällä viikolla olen miettinyt tavoitteita. Kyllä. Gulp.
Olen jo pidempään vierastanut tavoitteiden asettamista. En ehkä siitä tyypillisestä syystä – mitä järkeä asettaa tavoitteita, kun ei kuitenkaan onnistu? Sen sijaan aloin vältellä tavoitteita, koska olin niin hyvä saavuttamaan ne. Kun todella päätän saavuttavani jotain, se jumalauta tapahtuu.

Tällaistahan yhteiskunta arvostaa, ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta joillekin käy niin kuin minulle: elämästä tulee loputon aitajuoksu, jossa tavoitetta seuraa aina vain toinen. Saavutin välitavoitteeni, oli se sitten opiskelupaikka oikiksessa, miinus kymmenen kiloa, unelmakämppä jugend-talossa tai itseni elättäminen kirjoittamalla. Mutta lopulliseen tavoitteeseeni – auvoisaan elämään – en tuntunut pääsevän, vaikka kuinka paiskin töitä ja suoritin. Minulle tavoitteet alkoivat näyttäytyä niin, että mitä järkeä asettaa tavoitteita, kun ne saavutettuaan kaikki tuntuu kuitenkin samalta?

Kyllästyin kaikkeen ja sanoin tavoitteille fuck ’em. Päätin opetella tekemään asioita ihan vaan siksi, että huvitti. Kävin kaikista kulmista läpi zen-mysteereistä suurinta: kuinka olla tässä hetkessä? Kuinka olla tyytyväinen tässä hetkessä? Ainoa tavoitteeni oli opetella tulemaan toimeen itseni kanssa.


touko170517-5-of-11.jpg

Nykyään ymmärrän, että yksikään tavoitteeni ei tule tekemään elämästä silkkaa auvoa, koska se nyt vaan ei ole elämän ominaisuus. On ihan turha kuvitella, että se suuri onni odottaa siellä jossain, jos sitä ei ole kykeneväinen löytämään myös tästä hetkestä. Jos saisin huomenna miljoona euroa, minulla olisi miljoona euroa. Se ei olisi mikään tae siitä, että minusta tulisi satumaisen onnellinen. (Huom, universumi! Haluan silti ne miljoona euroa. Tiedät pankkitilini numeron.)
Olen älynnyt, että koko homman juju on tässä: meillä on vain tämä hetki. Ja siinä se. Tämä käänne on koukeroisempi: Ihminen voi olla tyytyväinen tässä hetkessä, ja silti toivoa tai tavoitella tulevaisuudelta jotakin muuta. Tämä on tavallaan yksinkertainen juttu, ja silti tuntuu, että aivot menevät kieroon sitä ajatellessa.

(Olen seurannut sivusilmällä mediassa käytävää keskustelua kehopositiivisuudesta, ja jos olen ymmärtänyt oikein, siinä on kyse nimenomaan tästä. Vastustajat sen sijaan kiljuvat ylipainon vaaroista ja kauhistelevat, että jos opettelee rakastamaan kehoaan ylipainosta huolimatta, se tarkoittaa sitä että haluaa ja aikoo ylläpitää huonoja elämäntapoja koko elämänsä. Huoh. Milloin ihmiset hiffaavat, että rakkaus on aina oikea vastaus…)

Tyytyväisyys ja tyytyminen ovat kaksi hyvin, hyvin eri asiaa, vaikka suomeksi ne ovatkin melkein yksi ja sama sana. Ei tyytyväisyys estä meitä kehittymästä ja kasvamasta. Se antaa kasvulle tukevamman, rehellisemmän pohjan.

Ajattelen, että on terve ja epäterve tapa asettaa tavoitteita. Epäterveet tavoitteet sisältävät sitten kun -ajattelua. Ne kumpuavat epätoivosta – en kelpaa, kaikki on paskaa, kunhan vain saan tämän yhden jutun niin kaikki on upeaa. Tai! Mikä vaarallisinta – ne ovat ulkopuolisten sanelemia eivätkä tule oikeasti itsestä. Kai minun tässä iässä kuuluu. 

Terveet tavoitteet tulevat hyväksynnästä. Itsensä, olosuhteiden. Hei, nyt on näin. Tilanne ei ole ideaali, mutta minä riitän silti, aina ja iankaikkisesti. Olen tässä tilanteessa, koska olen toiminut niin kuin joskus kuvittelin parhaaksi. Nyt tiedän paremmin. Miten haluaisin, että asiat ovat jatkossa? 

Siispä – vähemmän tavoitteita siksi että olemme epätoivoisia, piiskaamme itseämme tai tavoittelemme muiden ihailua. Enemmän tavoitteita, joiden taustalla on hyväksyntä, armollisuus, anteeksianto ja oikea innostus. Aito halu kasvaa. Sellaisilla tavoitteilla on myös taipumus toteutua todennäköisemmin.

Viime viikolla otin pitkästä aikaa kynän ja paperia ja mietin tavoitteitani seuraavalle vuodelle. Tein varsin valaisevan tavoiteharjoituksen, jonka jaan kanssanne myöhemmin tällä viikolla. Luvassa myös paras tapa aloittaa aamu sekä muuta aiheeseen liittyvää.

Teksti ja kuvat: Eeva Kolu

Koti

Uusi Muusa kylässä: kukkiva kimppakämppä

18.6.2017

Valoisa ja aistikas, mittasuhteiltaan majesteettinen mutta hengeltään lungi kaksio sympaattisella keittiöllä. Suunnilleen nuo sanat kirjoittaisimme myynti-ilmoitukseen, jos kauppaisimme Juha Kivistön ja hänen ystävänsä Satu Niemen kotia Helsingin Ullanlinnassa Korkeavuorenkadulla.
Molemmat asukkaat ovat kolmekymppisiä arkkitehtejä ja justiinsa sellaisia välittömiä tyyppejä, jotka avaavat ovensa, antavat pitkän halauksen – jopa puolipukeissa – ja tarjoavat viskiä viikonlopun kunniaksi.

Olemme istuneet tämän kodin keittiössä seesteisillä illallisilla ja skoolanneet makkareiden sängyillä kymmenien ihmisten riemuitessa ympärillä. Onpa tilaisuus sitten intiimi tai ilakoiva, tunnelma on aina erityinen: hengittävä ja vapaa, harvinaisen ongelmaton.


juhajasatu-13-of-18.jpg

Siksi tuppauduimme kameroinemme kylään ja halusimme tietää: Miten luodaan levollinen ja huoleton, kahden itsenäisen aikuisen yhteinen koti?
Juha: ”Ensinnäkin olen aina kotona kalsareissa. Siitä tulee rentoutunut olo. Heti kun tulen kotiin, vedän housut kinttuihin.”

Satu: ”Se on hirveän miellyttävä näkymä. Siitä tulee kotoisa olo. Juha usein treenaakin tuossa lattialla kalsareissaan. Saatan tehdä vieressä ruokaa ystävän kanssa, täysissä pukeissa, eikä kukaan meistä häiriinny.”

Juha: ”Kun muutimme yhteen, olimme ystäviä mutta emme bestiksiä. Se oli hyvä, sillä ei ollut sellaista latausta tai odotuksia, joita parhaan ystävän kanssa asumiseen olisi voinut liittyä. Olen oppinut hiljalleen aistimaan Sadun tunnetiloja, sitä milloin hän haluaa olla rauhassa. Mutta vaikka Satu on vetäytynyt huoneeseensa, saatan koputella oveen ja huudella sen läpi juoruja.”


juhajasatu-11-of-18.jpg


juhajasatu2.jpg


juhajasatu-14-of-18.jpg

Satu: ”Olemme molemmat helppoja tyyppejä ja elämäntyylimme sopii yhteen. Emme ole kolmen vuoden aikana riidelleet juuri mistään. Syynä on varmaan se, että meillä on hyvä balanssi oman yksityisyyden ja yhdessä olemisen välillä. Aiemmissa kimppakämpissä on ollut vaikeampaa rajata omaa tilaa. Siksi tätä asuntoa etsiessämme päätimme, että molemmilla pitää olla omat huoneet, joiden ovet saa kiinni ja lisäksi erillinen keittiö.”
Satu: ”Tämä on kahden erillisen talouden koti, emmekä esimerkiksi vietä arki-iltoja yhdessä kokkaillen. Juomme usein kahdestaan perjantaiviskit tai tiistaiviskit, mutta toisinaan emme näe toisiamme päiväkausiin, sillä meillä on erilaiset arkiruutinit.


juhajasatu-18-of-18.jpg


juhajasatu-3-of-18.jpg

Kun olen kotona, katson itsekseni telkkaria, luen kirjoja tai maalaan. Juha tykkää kutsua vieraita kotiin. Minä käyn ystävien kanssa melomassa ja saunomassa kodin ulkopuolella. Olemme silti läheisiä. Innostumme samoista asioista ja järjestämme joka vuosi yhdessä perinteiset joulujuhlat, joita suunnittelemme hyvissä ajoissa ennakkoon. Viime vuonna teimme jopa juhlille oman Pinterest-kansion.”


juhajasatu-5-of-18.jpg

Juha: ”Satu ei pingota. Itse olen vähän kireämpi, ehkä vähän kontrollifriikkikin. Ahdistun, jos kotona on likaista tai sotkuista. Siksi siivoan kerran viikossa ja järjestelen vähän koko ajan. Saan tyydytystä, kun kuulen murusten äänen imurin putkessa tai kun hinkkaan keittiön tason täysin puhtaaksi. Siitä tulee levollinen olo.”

Satu: ”Minulla ei ole samanlaista siivoustarvetta. Siksi Juha on vastuussa yhteisten tilojen siisteydestä. Minun huoneessani on rennompi meininki: vaatteita lojuu siellä täällä, eivätkä asiat ole paikoillaan. Joskus repäisen ja kuuraan ikkunat. Kukkien ostaminen on myös minun vastuullani. Rakastan hörsyviä ja herkkiä leikkokukkia, jotka muistuttavat kedon kukkasia. Pionit ja jaloleinikit ovat parhaita. Ruokapöydällämme on aina jokin kukka tai vähintään joulurisu. Juhan vastuulla on ikkunalautojen asetelmat ja viherkasvien hoito.”


juhajasatu.jpg


juhajasatu-16-of-18.jpg

Juha: “Olen aina puhunut mummon kanssa kukista ja istuttanut isäni kanssa puita. Kun olin pieni, meillä oli iso kasvimaa, jota hoidin mamman kanssa. Viljelimme juureksia, yrttejä ja salaatteja. Teini-ikäisenä aloin istuttaa pioneita. Puutarhan hoito on terapeuttista, ja täällä kotona viherkasvit rauhoittavat minua. Kasveja tulee koko ajan lisää. Monsterimainen peikonlehti ja vikkelään kasvuun räjähtävä avokado ovat suosikkejani. Jaan kasveista pistokkaita ystävilleni ja annan tarvittaessa kasvatusvinkkejä Facebookissa.”Juha: ”On kiva asua kollegan kanssa, koska jos töiden jälkeen jokin asia mietityttää, toinen osaa samaistua. Emme kuitenkaan puhu jatkuvasti työasioista tai tee kotona töitä. On kiva rauhoittaa koti muulle elämälle. Tykkäämme molemmat makoilla omissa sängyissämme. Satu katsoo läppäriltä HBO:n The Handmaid’s Talea ja minun telkkarissani pyörii jokailtainen Sinkkuelämää.”

Satu: ”Juha on vähän niin kuin Carrie: hänellä on kiharat hiukset ja sellaista vaivatonta eleganssia, mutta välillä taipumus tehdä asioista vähän turhan vaikeita itselleen.”

Juha: “Satu taas on ihanan rento. Hän laulaa koko ajan, varsinkin kokatessaan ja erityisesti musikaalikappaleita ja Adelea. Tässä kodissa ei tarvitse koskaan jäädä pohtimaan, että mitähän toinen ajattelee. Satu ei koskaan tuomitse.”


juhajasatu-9-of-18.jpg


juhajasatu-10-of-18.jpg


juhajasatu-6-of-18.jpg

Satu: ”Olemme lähentyneet luontevasti. Nyt Juha on minulle kuin veli. Kun asuu yhdessä, ei voi teeskennellä. Jos jokin on vialla, toinen kyllä huomaa sen. Siinä oppii olemaan avoin ja ottamaan toisen tuen vastaan.”Jatka kyläilyä! Lue myös tämä juttu tyylikkään pariskunnan kodista, josta viini ja sipsit eivät lopu koskaan kesken.

Teksti: Jenna Kämäräinen
Kuvat: Eeva Kolu

Ajatuksia

Tavoitteet veivät liikunnan ilon

5.6.2017

Parikymppiseksi asti olin liikunnanvihaaja. Kömpelö, kaikkia muita päätä pidempi tyttö, joka ei hallinnut yhdessä kesässä venähtäneitä raajojaan. Kaiken päälle vielä melkoisen arka. Karjuvat, hieltä haisevat teinipojat yhdistettynä kuraiseen jalkapalloon, joka tuli kohti sadan kilsan tuntivauhdilla? Ihmekös, että liikkavaatteet “unohtuivat” joka viikko kotiin.

Lukiossa rakastin Inside Actor’s Studio -ohjelmaa, jossa James Lipton jutteli näyttelijöiden kanssa syväluotaavasti näiden urasta ja elämästä. Kerran Lipton kysyi Gwyneth Paltrow’lta tämän kauneuden salaisuutta. Yoga, six days a week, kuului vastaus kuin apteekin hyllyltä. Ilmoittauduin samoin tein astangajoogan alkeiskurssille ja aloitin elämäni ensimmäisen liikuntaharrastuksen sitten lapsuuden satubaletin.

Jooga tuntui oudolta ja tyhjänpäiväiseltä. Kaikkein eniten inhosin loppurentoutusta: tunnin viimeistä varttia, kun kaikki makasivat hiljaa kuin ruumiit salin lattialla. Miten tämä muka auttaisi minua saamaan samanlaiset käsivarret kuin Gwynethillä?!

Jooga jäi. Yliopistossa uskaltauduin ryhmäliikuntatunneille. Kalorien laskeminen, paastoaminen ja nälkäkuurit olivat olleet minulle tuttuja jo teini-iästä, mutta liikunnan myötä sain uuden aseen loputtomassa taistelussani kehoani vastaan. Aloin käydä kahdella tunnilla päivässä, joskus kolmellakin. Kutistuin silmissä, ja minua motivoi selkeä tavoite: kutistua vieläkin enemmän.

Minulla ei ollut mitään kunnianhimoja kehittyä itse liikkumisessa tai oikeastaan edes pitää siitä. Halusin vain kirjoittaa kaloripäiväkirjaani miinusmerkkisen luvun.

Tuli kaikenlaista – lisää ikävuosia ja jonkinlaista järkevöitymistä suhteessa omaan kehoon, syömiseen ja liikkumiseen. Pyrkimyksissäni löytää terveempi suhtautuminen asioihin lopetin liikkumisen moneksi vuodeksi. Innostuin vuosien jälkeen uudestaan, kun ystäväni houkuttelivat minut kokeilemaan bootcamp-treenejä. Treenit olivat hauskoja, monipuolisia ja porukka mahtava. Innostuin ensimmäistä kertaa ikinä liikunnasta itsestään – löysin ekaa kertaa elämässäni aidon liikunnan ilon. Olin koukussa. En enää tavoitellut mahdollisimman monia miinuskaloreita. Sen sijaan halusin hypätä korkeammalle, nostaa painavampaa tankoa, jaksaa enemmän, vetää leuan ja oppia seisomaan käsillä. Ajattelin, että nyt olen vihdoin oikealla, terveellä tiellä.

Jälkeen päin en edes osaa sanoa, missä kohti mentiin metsään. Yhtäkkiä hauskasta harrastuksesta oli tullut jälleen kerran jotain pakkomiellettä muistuttavaa. Tavoitteeni nousivat koko ajan kunnianhimoisemmiksi. Aloin hioa ruokavaliotani ja nipottaa lisäravinteista. Lopulta treenasin taas kaksi kertaa päivässä. Sairastuin flunssaan, joka kesti kuukausia ja leposykkeeni tykytti kuin hamsterilla. Olin ajautunut ylikuntoon.

Kun lopulta toivuin flunssakierteestäni, fyysinen kuntoni oli romahtanut. Ajatuskin kovasykkeisestä treenistä tai painavista punteista tuntui vastenmieliseltä. Kaipasin kuitenkin kehoni liikuttelua, joten aloin hieman vastahankaisesti käydä lähistön joogasalilla.

Ehkä olin vihdoin henkisesti tarpeeksi kypsä ymmärtämään sen, mitä kaikki joogaopettajat minulle olivat vuosien saatossa sanoneet: joogassa ei ole kyse suorittamisesta, ei siitä kuinka pitkälle taipuu tai kuinka rääkätty olo on tunnin jälkeen. Opin kuuntelemaan matolla kehoani ja ymmärtämään, että se, mitä se tarvitsee tai mihin se pystyy, vaihtelee joka päivä. Aloin ajatella tunteja puhtaasti kehoni ja mieleni huoltamisena, en oikeastaan liikuntana ollenkaan. Ainakaan en miettinyt, mitä jooga tekee takalistolleni tai käsivarsilleni.

Löysin lopulta uudestaan astangajoogan loistavan opettajani Katjan kannustuksesta. Astanga on joogalajeista kenties fyysisin ja voisi helposti ruokkia kunnianhimoisen suorittajan mieltä, sillä tunneilla toistetaan samaa sarjaa uudestaan ja uudestaan.  Mutta kun unohdin kaikki tavoitteet joogan suhteen, harjoitus alkoi avata ovia paikkoihin, joista en olisi osannut edes unelmoida. Löysin aivan ennennäkemätöntä lempeyttä ja hyväksyntää kehoani ja itseäni kohtaan. Koin välillä täydellisiä rauhan ja läsnäolon hetkiä. Toisinaan sain pyytämättä ratkaisuja päätäni vaivaaviin juttuihin. Viikko toisensa jälkeen jouduin jättämään egoni pukukaappiin ja hyväksymään, että lihakseni jaksavat minkä jaksavat ja venyvät minkä venyvät.

Laihtuminen tai kiinteät käsivarret ovat ihan hyväksyttäviä syitä harrastaa joogaa, mutta keskittymällä niihin en olisi ikinä saanut mitään enempää. Vasta kun oivalsin, että joogan tarkoitus on jooga itse, taivaan portit aukesivat, enkelit alkoivat laulaa ja yksisarviset piereskellä sateenkaaria.

Joogan myötä ymmärsin, että minulle ainoa tapa liikkua on liikkua ilman tavoitteita. Jostain syystä tavoitteet olivat aina ajaneet minut suohon – joskus suon nimi oli alipaino, joskus ylikunto. Tavoite sai otteen mielestäni, muttui itse tekemistä tärkeämmäksi ja söi lopulta liikunnan ilon alleen. Motivoinnin sijaan se jyräsi motivaation hetkessä loppuun.

Viimeisen vuoden sisällä olen palannut bootcamp-treeneihin, uimahallille, pilatekseen ja balettitunneille. Mutta nykyään oli lajini mikä tahansa, teen sitä joogamentaliteetilla. En enää aseta tavoitteita, en edes pienen pieniä, koska ainoa tavoitteeni on voida hyvin, ja siihen pääsen ainoastaan liikkumalla kehoani kuunnellen ja olemalla läsnä. En mieti, olenko huonompi kuin joskus aikaisemmin tai tuleeko minusta tulevaisuudessa parempi. En vertaa itseäni muihin tai mieti, kuinka monta kertaa viikossa minun pitäisi käydä treeneissä. Ei haittaa, vaikka olen usein ryhmän hitain. Jos ohjaaja käskee tehdä kymmenen toistoa ja kahdeksan tuntuu riittävältä, en puske väkisin.

Uudella mentaliteetillani liikunta on taas nautinnollista, mutta ei ollut ihan helppoa naksauttaa aivoja uuteen asentoon. Tavoitteethan mainitaan yleensä tärkeimpänä motivaatiota ylläpitävänä tekijänä. Nyky-yhteiskunta rakastaa tavoitteita ja palvoo suorittajia, niitä jotka lyövät rastin seinään ja etenevät kohti seuraavaa tehtävää to do -listalla. Minäkin olen ollut sellainen koko ikäni. Mutta onko ihan kaikessa pakko olla tavoitteita? Voisimmeko tehdä joskus asioita ihan vain tekemisen ilosta?

Kun tekee jotain säännöllisesti, kehitys on vääjäämätöntä. Vaikka ottaisimme välillä vähän rennomminkin.

Minulle riittää, että olen töissäni kunnianhimoinen. Siksi olen päättänyt, että suorittaminen loppuu, kun laitan lenkkarit jalkaan.

***

Tällä viikolla Uudessa Muusassa vietetään liikuntaviikkoa. Luvassa on pilatesta, ajatuksia liikakiloista sekä yksi keksintö, joka mullisti arkiliikuntamme.

Teksti: Eeva Kolu
Kuva: Jenna Kämäräinen