Tällä viikolla olen miettinyt tavoitteita. Kyllä. Gulp.
Olen jo pidempään vierastanut tavoitteiden asettamista. En ehkä siitä tyypillisestä syystä – mitä järkeä asettaa tavoitteita, kun ei kuitenkaan onnistu? Sen sijaan aloin vältellä tavoitteita, koska olin niin hyvä saavuttamaan ne. Kun todella päätän saavuttavani jotain, se jumalauta tapahtuu.
Tällaistahan yhteiskunta arvostaa, ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta joillekin käy niin kuin minulle: elämästä tulee loputon aitajuoksu, jossa tavoitetta seuraa aina vain toinen. Saavutin välitavoitteeni, oli se sitten opiskelupaikka oikiksessa, miinus kymmenen kiloa, unelmakämppä jugend-talossa tai itseni elättäminen kirjoittamalla. Mutta lopulliseen tavoitteeseeni – auvoisaan elämään – en tuntunut pääsevän, vaikka kuinka paiskin töitä ja suoritin. Minulle tavoitteet alkoivat näyttäytyä niin, että mitä järkeä asettaa tavoitteita, kun ne saavutettuaan kaikki tuntuu kuitenkin samalta?
Kyllästyin kaikkeen ja sanoin tavoitteille fuck ’em. Päätin opetella tekemään asioita ihan vaan siksi, että huvitti. Kävin kaikista kulmista läpi zen-mysteereistä suurinta: kuinka olla tässä hetkessä? Kuinka olla tyytyväinen tässä hetkessä? Ainoa tavoitteeni oli opetella tulemaan toimeen itseni kanssa.
Nykyään ymmärrän, että yksikään tavoitteeni ei tule tekemään elämästä silkkaa auvoa, koska se nyt vaan ei ole elämän ominaisuus. On ihan turha kuvitella, että se suuri onni odottaa siellä jossain, jos sitä ei ole kykeneväinen löytämään myös tästä hetkestä. Jos saisin huomenna miljoona euroa, minulla olisi miljoona euroa. Se ei olisi mikään tae siitä, että minusta tulisi satumaisen onnellinen. (Huom, universumi! Haluan silti ne miljoona euroa. Tiedät pankkitilini numeron.)
Olen älynnyt, että koko homman juju on tässä: meillä on vain tämä hetki. Ja siinä se. Tämä käänne on koukeroisempi: Ihminen voi olla tyytyväinen tässä hetkessä, ja silti toivoa tai tavoitella tulevaisuudelta jotakin muuta. Tämä on tavallaan yksinkertainen juttu, ja silti tuntuu, että aivot menevät kieroon sitä ajatellessa.
(Olen seurannut sivusilmällä mediassa käytävää keskustelua kehopositiivisuudesta, ja jos olen ymmärtänyt oikein, siinä on kyse nimenomaan tästä. Vastustajat sen sijaan kiljuvat ylipainon vaaroista ja kauhistelevat, että jos opettelee rakastamaan kehoaan ylipainosta huolimatta, se tarkoittaa sitä että haluaa ja aikoo ylläpitää huonoja elämäntapoja koko elämänsä. Huoh. Milloin ihmiset hiffaavat, että rakkaus on aina oikea vastaus…)
Tyytyväisyys ja tyytyminen ovat kaksi hyvin, hyvin eri asiaa, vaikka suomeksi ne ovatkin melkein yksi ja sama sana. Ei tyytyväisyys estä meitä kehittymästä ja kasvamasta. Se antaa kasvulle tukevamman, rehellisemmän pohjan.
Ajattelen, että on terve ja epäterve tapa asettaa tavoitteita. Epäterveet tavoitteet sisältävät sitten kun -ajattelua. Ne kumpuavat epätoivosta – en kelpaa, kaikki on paskaa, kunhan vain saan tämän yhden jutun niin kaikki on upeaa. Tai! Mikä vaarallisinta – ne ovat ulkopuolisten sanelemia eivätkä tule oikeasti itsestä. Kai minun tässä iässä kuuluu.
Terveet tavoitteet tulevat hyväksynnästä. Itsensä, olosuhteiden. Hei, nyt on näin. Tilanne ei ole ideaali, mutta minä riitän silti, aina ja iankaikkisesti. Olen tässä tilanteessa, koska olen toiminut niin kuin joskus kuvittelin parhaaksi. Nyt tiedän paremmin. Miten haluaisin, että asiat ovat jatkossa?
Siispä – vähemmän tavoitteita siksi että olemme epätoivoisia, piiskaamme itseämme tai tavoittelemme muiden ihailua. Enemmän tavoitteita, joiden taustalla on hyväksyntä, armollisuus, anteeksianto ja oikea innostus. Aito halu kasvaa. Sellaisilla tavoitteilla on myös taipumus toteutua todennäköisemmin.
Viime viikolla otin pitkästä aikaa kynän ja paperia ja mietin tavoitteitani seuraavalle vuodelle. Tein varsin valaisevan tavoiteharjoituksen, jonka jaan kanssanne myöhemmin tällä viikolla. Luvassa myös paras tapa aloittaa aamu sekä muuta aiheeseen liittyvää.
Teksti ja kuvat: Eeva Kolu
