Elokuvat & tv & taide

Klassista aloittelijoille

15.3.2017


klassinen-1-of-1.jpg

Ollaanpa rehellisiä. Jos menisit ystäväsi luokse brunssille ja siellä soisi klassinen musiikki, pitäisitkö sitä vähän teennäisenä? Kenties lavastetun oloisena? Ehkä jopa aavistuksen mahtailevana?
Niinpä. Klassiseen liittyy vähän sellainen tietynlainen leima, tiedättehän te. Että ei se ole mitään tavallisten ihmisten arkimusiikkia, ei oikeastaan edes tavallisten ihmisten juhlamusiikkia. Siksi minäkin monesti ujostelen soittaa klassista, kun vieraita on kylässä.

Kun olin lapsi, isäni raahasi minua klassisiin konsertteihin. Tietenkään en olisi halunnut mennä, koska olisin voinut käyttää sen ajan kotona leikkimällä poneilla. Mutta koska oli pakko, sopeuduin. Laitoin silmät kiinni ja annoin musiikin viedä. Mieleeni alkoi tulvia kuvia ja tarinoita. Toisin kuin muunlaisen musiikin, näen klassisen edelleen väreinä ja liikkeenä. Kun kuuntelen klassista, mieleni alkaa heti maalata taulua tai kirjoittaa tarinaa.

Maineestaan huolimatta klassinen musiikki sopii loistavasti arkeen eikä sitä tarvitse ymmärtää yhtään sen enempää kuin mitään muutakaan musiikkia. Sitä voi kuunnella samalla kun harjaa hampaita, tekee töitä tai kokkaa aamiaista. Itse asiassa se sopii arkeen juuri siksi, että se nostaa asiat arjen yläpuolelle.

Klassinen musiikki on ihanaa. Ilman sitä elämäni olisi köyhempää, niin kuin se olisi köyhempää ilman Rollareita tai räppiäkin.

On totta, että klasari voi olla vähän vaikeasti lähestyttävä genre. Ehkä tästä voi osittain syyttää säveltäjiä itse – olisivat voineet keksiä kappaleillensa vähän tarttuvampia nimiä kuin Sonata for violin and piano no 5 in f major op 24. Lisäksi “klassinen musiikki” kattaa valtavan kirjon erilaista musiikkia, eikä kaikki takuulla ole kaikkien mieleen. Ehkä monen käsitys klassisesta perustuu juuri niihin pakahduttavan paatoksellisiin sinfonioihin, jotka jyräävät kaiken alleen kuin Godzilla Tokiossa.

Moni sanoo, että pitää kyllä klassisesta, mutta ei osaa laittaa sitä itse kotona soimaan. No: nytpä osaat! Tein nimittäin Uuden Muusan lukijoille soittolistan, johon lisäsin helposti lähestyttäviä klassisia kappaleita. Suunnittelin sen varsinkin sunnuntaiaamuja silmällä pitäen, koska minusta klasari sopii viikonloppuaamuihin kuin lämmin croissant kahvin kanssa.  Ei itkuvirsiä tai dramaattista paatosta – pari kaunista konserttoa, sonaatteja, yksi sinfoniakin. Loppuun piilotin vähän oopperaa, koska olen ihan varma, että pidät siitäkin, jos annat sille mahdollisuuden.

Ota riski, rakastu Schubertiin!

Teksti: Eeva Kolu
Kuva: Jenna Kämäräinen

Matkat

Uusi Muusa

22.2.2017

Törmäsin tällä viikolla kadulla lukijaan (terkkuja!), joka harmitteli, että juttujani ei enää voi lukea mistään.

Herranen aika! Tajusin, että en ole hiiskahtanut täällä saitilla sanallakaan uudesta projektistani. Sen nimi on Uusi Muusa, ja sitä tekee lisäkseni yksi lempi-ihmisistäni, Kämäräisen Jenna, jonka saatatte muistaa täältä, Jenna K- blogista tai monen suomalaisen naistenlehden sivuilta.

Elämässä menee hyvin. 2017 on toistaiseksi kohdellut hienosti, toivottavasti teitäkin. Uusi Muusa on myös, vaikka itse sanonkin, tosi jees.

Sitä pääset lukemaan tästä. 

Kirjat

Älä pelkää korkeinta nuottia

15.2.2017

Viime aikoina on tullut luettua vähän tavallista enemmän – ehkä siksi, että poikkeuksellisesti en ole tällä hetkellä koukussa yhteenkään tv-sarjaan. (Skamin jälkeen kaikki vain tuntuu ylinäytellyltä, teennäiseltä tauhkalta, ja Girlsiä tulee vain yksi jakso viikossa). Herkullisin lukukokemus niistä on ollut Riikka Pulkkisen uusin, Paras mahdollinen maailma. Kirjan teemat ovat isoja – vapaus, rakkaus, suru, virheet, ajan kulu. Kaikkea halkoo Berliinin muuri, tai ainakin idea siitä. Pintatasolla kirja on helppolukuinen, sen voisi ahmaista parissa päivässä. Tai sitten jäädä pyörittelemään jokaista lausetta, miettiä merkitystä niiden takana, nähdä ne avaimina, jotka aukaisevat uusia tasoja hahmoihin.

Päähenkilö on nuori näyttelijä Aurelia, joka on saanut roolin syksyn teatteritapauksesta. Toinen kertoja puolestaan Aurelian äiti, joka kertoo lukijalle sen, mitä ei ole saanut sanottua tyttärelleen. Aurelian kannoilla kulkee mystinen hahmo, joka tuntuu tietävän koko ajan Aureliaa ympäröivästä maailmasta enemmän kuin Aurelia itse. Tämän enempää tarinasta ei voi kertoa, jollei halua tulla kertoneeksi liikaa.

Paras mahdollinen maailma tuntuu samaan aikaan ajattomalta ja kovin ajankohtaiselta. On 1980-luvun Berliini, on idealistisia yliopisto-opiskelijoita ja sacher-kakkua jäykässä eiralaiskodissa. Toisaalta on hassuja juttuja hokevia sketsihahmoja ja äiti, joka seuraa tytärtään sosiaalisessa mediassa. Aurelian isän hahmo tuo kirjaan mielenkiintoisen tason lisää: millainen maailma alkoi Berliinin muurin romahtamisesta, entä millaisessa maailmassa elämme nyt, kaksoistornien romahtamisen jälkeen? Sitä olen pohtinut tässä, kirjan lukemisen jälkeen.

“Suurenmoisimmat asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta illmaantuvat ja ihmiset haukkovat henkeään.”

Teksti ja kuva: Eeva Kolu