Ajatuksia Kirjat Tyyli

Nainen, joka haluan olla

6.4.2017

Joitain vuosia sitten rakastuin Diane von Furstenbergin vaatteisiin. Ne olivat kuin raikas tuulahdus mustaharmaan skandiminimalismin keskellä: häpeilemättömän naisellisia ja värikkäitä, täynnä energiaa ja elämäniloa. Silti vaatteet eivät ikinä tuntuneet bimbolta, vaan viestivät aina vahvuutta. Hieman myöhemmin rakastuin naiseen vaatteiden takana. Häneen tutustuttuani (ikävä kyllä vain haastattelujen välityksellä) selvisi, että suunnittelija itse oli aivan kuin luomansa vaatteet: naisellinen mutta äärimmäisen fiksu ja vahva, täynnä elämäniloa ja energiaa.

Luin pari viikkoa sitten Diane von Furstenbergin kirjan The Woman I Wanted To Be. Kirja oli todella viihdyttävä – Furstenberg on nimittäin elänyt melkoisen elämän. Belgialainen Furstenberg oli keskitysleiriltä selvinneen äidin tytär, meni nuorena naimisiin saksalaisen prinssin kanssa ja lähti 70-luvulla New Yorkiin mukanaan laukullinen jersey-mekkoja. DVF oli the original bosslady: hän rakensi muotibisneksensä käytännössä tyhjästä (ja suunnitteli mm. ikonisen kietaisumekon, joka on tuotannossa yhä). Lisäksi Furstenberg oli melkoinen seurapiirikuningatar – hän sujahti sulavasti niin Studio 54:n legendaarisiin bileisiin kuin Pariisin kirjallisuuspiireihin. Kirja vilisee nimiä ja anekdootteja – Furstenberg saattaa kuin ohimennen huikata, että “noihin aikoihin tapailin Richard Gereä” tai “kun olimme Andy Warholin kanssa siellä ja siellä”.

Kaikesta glamourista huolimatta Furstenbergissä viehättää aitous: hän kertoo rehellisesti epävarmuuksistaan, miessuhteistaan ja epäonnistumisistaan bisnesmaailmassa. Rakastin myös Furstenbergin ajatuksia vanhenemisesta, kauneudenhoidosta ja hyvinvoinnista. Ylipäätään minua inspiroi se, miten Furstenberg suhtautuu elämään: uteliaasti, avarakatseisesti, seikkailunhaluisesti, loputtoman sensuellisti, pieniäkin asioita arvostaen.

Furstenbergin koko olemus on todiste siitä, että naisellinen nainen voi olla vahva ja menestyä. Että me naiset voimme olla vapaita ja riippumattomia olematta kovia. “I wanted to live a man’s life in a woman’s body”, kuten DVF itse sanoo.

Ehkä inspiroivinta minulle kirjassa oli sen läpi kulkeva teema, joka löytyy jo kirjan nimestä: The woman I wanted to be. Furstenberg kirjoittaa, että hän päätti jo lapsena, millainen nainen hän halusi olla. Sen mukaan hän teki elämässä ratkaisuja. Samaan ajatukseen hän palasi myöhemmin uudestaan ja uudestaan, aina kun löysi itsensä tilanteesta, jossa joko ihmissuhteet, terveys tai liiketoiminta olivat menneet metsään.

“I didn’t always know what I wanted to do, but I always knew the kind of woman I wanted to be.”

Kirjan luettuani olen miettinyt joka päivä, millainen nainen haluan olla. Sen pohjalta on hämmästyttävän helppo tehdä päätöksiä – vaikka en tietäisi tarkalleen, mitä haluan tai mitä minun kannattaa tehdä, minulla on aina suunta, jota kohti kulkea.

Sitä ajatusta vasten kaikki tuntuu melko kirkkaalta.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu

 

Ajatuksia Kirjat

Minä ja Geri

30.3.2017


maalis22-7-of-11.jpg

Suhteeni Geri Halliwelliin on pidempi kuin yhteenkään ystävääni.
Geri oli suosikki-spaissarini, kun olin ala-asteella. Hän oli minusta porukan kiehtovin, ehkä siksi, että Gerille ei tuntunut löytyvän täydellisen tuotteistetusta bändistä ihan selvää roolia. Baby, Posh, Scary ja Sporty – heidän nimistään tuli jo selväksi, mitä he edustivat kokonaisuudessa. Mutta Ginger Spice? Mitä se edes tarkoitti?

Rakastin Gerin käheää ääntä ja pikkuisen kaoottista meininkiä. Hän tuntui ryhmän aidoimmalta, aina olevan jutussa mukana eniten sydämellä. Ehkä juuri siksi hänelle ei keksitty sopivaa alter egoa. Geri oli Geri.

Kun Geri jätti bändin, en enää ollut iso Spice Girls -fani ja siksi lähtö ei erityisemmin järkyttänyt minua. Olin ehkä vähän jopa salaa tyytyväinen, koska siinä missä olin kasvanut spaissareista yli, en koskaan lakannut tsemppaamasta Geriä. Nyt minulla oli mahdollisuus keskittyä seuraamaan hänen seuraavia siirtojaan ilman tylsäksi muuttunutta bändiä.

Kun Geri palasi parrasvaloihin langanlaihana ja huippuunsa treenattuna It’s Raining Men -videon kanssa, olin surullinen. Tiesin kyllä tasan tarkkaan, mistä oli kyse. Polkumme kulkivat taas samoja reittejä.

Olen lukenut Gerin muistelmat If Only moneen kertaan, silloin nuorena ja nyt vanhempana. Nuorempana inspiroiduin Gerin ihmeellisestä tarinasta – tavallinen tyttö saavutti kaiken, mistä unelmoi. (Paitsi häät lapsuudenidolinsa George Michaelin kanssa, mutta heistä tuli sentään bestikset.)

Vanhempana ymmärsin, että Gerin tarinassa minuun vetoavat oikeastaan enemmän Gerin inhimillisyys ja haavoittuvaisuus. Se, ettei mitään kaiken korjaavaa ratkaisua ollutkaan. Mitä tapahtui sitten, kun Geri saavutti tähteyden, jota oli koko siihenastisen elämänsä jahdannut?

Geri ei ikinä piilotellut ongelmiaan tai menneisyyttään tai yrittänyt antaa itsestään täydellistä ja hillittyä kuvaa. Hänen tarinansa oli minusta sympaattinen ja lohdullinen, koska tunnistin siitä itseni. Hinku elää, mahdottomuus pysähtyä. Vimmattu unelmointi. Sen jonkin etsiminen, erilaisiin rooleihin sujahtaminen. Geri ehkä etsi ratkaisua kuuluisuudesta ja miesten ihailusta, minä jostain muusta, mutta lopulta päädyimme molemmat uudestaan ja uudestaan samaan tilanteeseen: kokeilen nyt tällaista juttua, katsotaan, tekisikö se vihdoin minut onnelliseksi. Eskapismi unelmien tulevaisuuteen. If only…

Nykyään seuraan Gerin kuulumisia Instagramissa. Hän on mennyt naimisiin formulapomon kanssa ja on nykyään Geri Horner. Hän asuu idyllisessä englantilaismiljöössä (terrierit ja omenapuut kaikki), leipoo kakkuja, käyttää kumisaappaita, kiipeilee puihin ja sai juuri lapsen. Hän osallistui Britannian versioon Koko Suomi leipoo -ohjelmasta. Hän vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta. Se tekee minut iloiseksi.

En tiedä, onko englantilainen kotirouva jälleen yksi asia, johon Geri on heittäytynyt vakuututtuaan etteivät aikaisemmat jutut tuoneet sitä mitä hän etsi – toivon, että ei. Toivon koko sydämestäni, että hän on vihdoin löytänyt etsimänsä ja nauttii porkkanamuffinsien leipomisesta ja äitinä olosta täysillä. Että lepattava levottomuus hänen rinnassaan on vähän rauhoittunut. .

Haluan uskoa, että lopulta minulle ja Gerille molemmille käy hyvin.

Teksti: Eeva Kolu
Kuva: Jenna Kämäräinen
Ajatuksia Kirjat Matkat

Teehuoneessa

26.3.2017

Istuimme polvillamme tatamilla pienessä matalassa huoneessa, minä ja kourallinen ventovieraita.
Paperioven takaa ilmestyi vanha, harmaahiuksinen japanilainen nainen upeaan violettiin kimonoon pukeutuneena. Teemestari.

Olin Kiotossa ja tullut tutustumaan perinteiseen japanilaiseen teeseremoniaan. Ajattelin, että siellä varmaan tarjoillaan teetä jotenkin hienosti ja onhan se ihan mielenkiintoista. Vähänpä tiesin! Tuntia myöhemmin nimittäin lähdin paikalta kyyneleet silmissä, yhtä elämäni vaikuttavimmista kokemuksista rikkaampana.

Japanilainen teeseremonia eli chado (kirjaimellisesti: teen tie) on satoja vuosia vanha kulttuurin muoto, jonka juuret ovat zenbuddhalaisuudessa. Sen selittäminen perinpohjaisesti vaatisi vuosikymmenien opiskelun ja kymmenosaisen kirjasarjan, mutta ehkä voin yrittää edes vähän kertoa, mitä se merkitsi minulle.

Minulle teeseremonia oli oppitunti japanilaisesta mielenlaadusta, mutta ennen kaikkea kunnioituksesta ja täydellisestä läsnäolosta. Siitä, miten maailma voi hetkeksi pysähtyä ja miten toiseen ihmiseen voi tuntea tasavertaista yhteyttä vaihtamatta sanaakaan.


japani3.jpg

Älysin heti mestarin saavuttua sisään, että tässä on kyse nyt jostain paljon suuremmasta kuin teen tarjoilusta. Hän alkoi puhdistaa teenvalmistusvälineitä liinalla hitaaaaaasti, seremoniallisen koreografian mukaan. Jo sitä katsoessani vaivuin meditatiiviseen tilaan.

Teemestarin käsissä jokainen astia ja kangaspala muuttui maailman kallisarvoisimmaksi esineeksi. Selkärangassani hiipi kylmiä väreitä, kun katsoin häntä taittelemassa kankaista liinaa. En ollut ikinä nähnyt niin täydellistä läsnäoloa tai keskittymistä käsillä olevaan asiaan. Mestari käsitteli jokaista esinettä – ja meitä vieraita – kuin maailmassa ei olisi mitään tärkeämpää. Enkä usko, että sillä hetkellä hänelle olikaan.

Teemestari selitti, kuinka oli jo ennen saapumistamme valinnut teehuoneen seinälle kalligrafian ja ikebana-asetelman, jotka kuvastivat vuodenaikaa ja jotain sellaista, jota hän toivoi meidän ajattelevan ennen seremoniaa. (Myöhemmin huomasin, että kaikissa japanilaisissa teehuoneissa on erillinen paikka tällaiselle pienelle “alttarille”. Teeseremoniassa itse asiassa yhdistyy monta japanilaista taidemuotoa.)

Seremonia eteni selkeän protokollan mukaan, jossa jokaisella liikkeellä ja äänellä oli tarkoituksensa.

Teemestari tarjoili meille matchaa kauniista käsintehdyistä kupeista, jokaiselle tietenkin erikseen, juuri kyseiseen vieraaseen keskittyen. Teen vastaanottaessamme kumarsimme teemestarille ja muille vieraille. Mestari ja opetti, että jokaisella teekupilla on kasvot. Hän ojensi meille vieraille kupit kasvot meihin päin. Me käänsimme kuppia puoli kierrosta kämmenillämme, koska olisi epäkunnioittavaa kuppia ja sen tehnyttä keraamikkoa kohtaan juoda kupin kasvojen kohdalta.

Teen juomisen aikana ei puhuttu. Viimeinen siemaus hörpättiin äänekkäästi, mikä oli mestarille kiitos ja merkki siitä, että tee oli maistunut. Sen kuullessaan mestarin kasvot loistivat kuin aurinko ja hän vaikutti aidosti ilahtuneelta, joka kerta.

Teemestari esitteli meille teelusikan, jonka mestarit ovat perinteisesti veistäneet jokaista seremoniaa varten erikseen. Meidän vieraiden tehtävä oli kysyä lusikan nimeä. Tällä kertaa mestari oli antanut lusikan nimeksi Kevättuuli. Sitten seurasi tauko, jolloin me kaikki saimme ajatella miellyttäviä ajatuksia kevättuulesta.


japani2.jpg

Koko seremonian ajan olin kuin lumouksen alla, jonkinasteisessa transsissa. Sitä eivät rikkoneet edes vastapäätäni silmiään pyörittelevät ja turhautuneesti huokailevat amerikkalaisturistit, joiden mielestä koko touhu oli selvästikin naurettavaa. Olin jonkin niin suuren äärellä, että mikään ei ärsyttänyt tai häirinnyt. Egoni oli jäänyt teehuoneen ovelle.

Tunsin olevani täysin läsnä, täysin tässä. Tunsin olevani olemassa. Tunsin olevani osa jotain suurempaa, välttämätön palanen täydellisessä kokonaisuudessa, johon tarvittiin meitä kaikkia. Minä ja vieressäni istuvat saksalaiset pojat katsoimme toisiamme vaihtamatta sanaakaan ja tiesin, että heistä tuntui ihan samalta.

Minulle teeseremonian vaikuttavuuden ydin kulminoitui siihen kommenttiin, jonka teemestari sanoi vähän kuin ohimennen. Hän näytti, miten vieraiden kuului asetella viuhka eteensä tatamille.

“You put it like this, because in the tea room, there are no borders between you and me.”

Teksti ja kuvat: Eeva Kolu