Aamut ovat lempiaikaani, mutta toisaalta joskus myös aika vaikeita.
Pitkään ensimmäinen ajatukseni aamuisin oli pakokauhu. Mitä kaikkea pitää tänään tehdä? Mitä olen unohtanut tehdä? Mitä jos en saa aikaiseksi mitään, mitä pitäisi? Nämä ovat usein ensimmäisenä mielessä silloinkin, kun kaikki on oikeasti täysin reilassa.
Viime viikolla heitin kuvaannolliseen roskakoriin yhden projektin, josta olin ajatellut hyvää varasuunnitelmaa. Mutta sitten totesin, että en halua laittaa panoksiani mihinkään varasuunnitelmaan, vaan siihen oikeaan. En vain vielä tiedä mikä se on.
Joten kaiken järjen mukaan nyt vasta pitäisikin ahdistaa. Päivä edessä, eikä mitään tehtävää, ei suunnitelmaa, jota edistää! Mutta ei… heräsin pitkästä aikaa levollisin mielin. Katson kelloa. Jaahas, kuusi. Tässähän ehtii vielä vaikka mitä ennen ensimmäistä tapaamista.
Kääriydyin toppatakkiin (!) ja tepastelin tunnin heräilevässä Helsingissä. Heräävän kaupungin ihanuus on klisee, mutta se on klisee, koska se on totta.
Kävellessäni kuuntelin äänikirjana Mindy Kalingin uutta kirjaa Why Not Me. Se on aika mainio.
Tulin kotiin. Kuuntelin Arethaa, selailin sisustuslehteä, keitin kahvit ja tein kaksi voileipää. Voileipä! Mikä ihana asia.
Joskus tässä välttele gluteeniamaitoasokeriakaikkea -hässäkässä unohtuu, mikä on oikeasti hienoa. Leipä, voi ja juusto.
Ja joskus tässä kaikessa muussa hässäkässä unohtuu se, mikä on oikeasti totta. Että kun aamulla herää elelemään elämäänsä, ei ehkä kuuluisi ensimmäiseksi ahdistaa.
Kiitos! Osuit jälleen asian ytimeen.
Milloin voileivästä tuli se pahis?
Kiitos heräilevän Helsingin fiiliksestä :).
Mulla oli varsinkin nuorempana tapana ajatella ensimmäiseksi herättyänä jotakin asiaa, joka kulloinkin ahdisti. Nykyään on helpompaa. Käyn heti herättyäni päivän ohjelman läpi mielessäni, niin saan ajatukset järjestykseen. Siis hyvin simppelisti, tyyliin: Tänään on tiistai. Kirjoitan aamupäivällä juttua ja luen kirjaa graduun. Iltapäivällä on luento. Tänään illalla tulee Ensitreffit alttarilla.
On jotenkin helpompi herätä, kun tietää, mitä on tulossa.
Itselläni ahdistus iskee yöllä. Päivä on ohi! Mitä kaikkea pitäisikään huomenna tehdä! Ehkä voisi aloittaa sillä että olisi armollisempi itselleen. Mistäköhän johtuu että koko ajan pitää suorittaa?
Oispa kiva Eeva tavata ja vaihtaa ajatuksia. Missähän suhun vois törmätä? Ihanaa että olet taas takaisin ja kirjoitat. Monesti pyörii samanlaisia juttuja päässä. Monessa olen jo päässyt askeleita eteenpäin, toisissa taas sinä olet kaukana edessäpäin kaikki ajatukseni solmukohdat ratkoneena. ☺️
Oi Eeva, täällä hiukan samat mietteet ja tilanteet, aikaisempi elämä sekä varasuunnitelmat heitetty roskikseen ja täysillä kohti hämärää haavetta, joka toivottavasti kirkastuu matkan varrella. Pitäisi kai pelottaa tai ahdistaa, mutta olo on hyvä. Ihan omituista. Parempi silti kuin tuo ahdistaa-ja-stressaa-koko-ajan-skenaario…
Kuules Eeva, tyyliasioiden ihan ehdoton suosikkini. Huomasin, että myit Tori-laukkusi. Siis mitä ihmettä?! Jäinkin siitä pohtimaan, että millä ihmeellä tai ihanuudella meinaan sen ikonin korvata? Ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan, siksi kysyn. Mukavaa päivää!
Heh, pohdin tätä ihan samaa 😀
Jotenkin tekee kauheasti mieli jakaa vähän vastaavia omia aatoksiaan. Olen sellasessa vaiheessa elämässäni, että kaikki tuntuu vähän pysähtyneen. Noin kahdeksan vuotta sitten oli isoja muutoksia työn, parisuhteen ja asuinpaikan suhteen, jotkut asiat loksahteli taianomaisella tavalla…Nyt on se tunne -olen ennenkin kokenut jotain vastaavaa- että järjen tasolla tiedän, että tietenkin ennen pitkää jokin elämässäni muuttuu, mikään ei kestä ikuisesti, mutta silti tuntuu siltä kuin olisin jumissa ja, että mikään ei muutu koskaan. Ulkoisesti, jollekin muulle, elämäni näyttää varmasti siltä, kuin voisin aivan hyvin mennä tietyissä asioissa eteen päin, mutta sisäisesti mikään ei ole niin yksioikoista, vähän kuin tuo sinun projektisi, mistä luovuit, koska se ei vaan tuntunut oikealta. Haluan kyllä monia asioita, mutta en vain pysty menemään ja tekemään, ei vaan tunnu oikealta, tuntuu, että pitää odottaa ja sitten toimia kun on se tunne, että NYT.
Sitten oma lukunsa on ne pelot, jotka aina välillä koittaa aloittaa piirileikkinsä päässäni, se järjetön karuselli, että jos käykin noin ja noin ja tuokin pahin asia tapahtuu. Tässä mä nyt möllötän ja koitan olla ottamatta asioita niin vakavasti. Tunsin oikeasti välillä itseni jotenki tosi ankeaksi, mutta tätä kaikkea pyöritettyäni tajusin jotenkin, että enhän mä itseasiassa ole minkään tilanteen vanki tai uhri, vaan olisinhan mä ihan oikeasti voinut tehä monessa kohtaa toisin. Niin hankalia kuin, jotkut asiat on ollutkin, niin olen valinnut kulkea tätä polkua, koska olen kokenut, että niin mun pitää tehdä. Tuo ajatus on tuonut taas takaisin vapauden tunteeni…
Voikkari on paras kaverimme! 🙂
Nykyisin ahdistaa liikaa aamuisin… asialle pitäisi tehdä jotain. Otan ehkäpä loparit ja jään kotiin syömään voikkaria tyytyväisenä samalla etsien uutta ja ehompaa työpaikkaa.
Hei!
Äänikirjat kiinnostaa. Mistä kannattaa aloittaa, mistä ostaa, miten kuunnella?
no oikeasti hienoa on vältellä gluteeniamaitoasokeria ja pysyä terveenä. ja silti voi syödä voileipää (joo gluteenittomanakin sitä saa!)
Ja silti moni on ihan terve vaikka syö välillä gluteenia. Jokainen tavallaan. Aurinkoa sun aamuihin 🙂
Mä yksinkertaisesti rakastan sun kirjoitustyyliä ja ajatuksenkulkua!
Olet huippu. xx