Keskiyön juoksuissa

Viikonloppuna juostiin Helsingin Midnight Run. Myös minä läähätin joukon jatkeena.

Vielä päivällä usko oli loppua ja valmistelin itseäni kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin: a) joudun lopettamaan juoksun kesken, b) joudun kävelemään osan matkasta, c) joudun konttaamaan maaliin oman pukluni peitossa, d) päädyn iltapäivälehtien otsikoihin tavalla tai toisella saatuani hermoromahduksen jossain viiden kilsan kohdalla.

Olen nimittäin tällä hetkellä huomattavasti huonommassa kunnossa kuin vielä alkukesästä. Jouduin pitämään taukoa treenaamisesta sairastelun ja ylirasituksen vuoksi, ja on uskomatonta kuinka nopeasti aerobinen kunto heikkenee jo kuukauden tauolla! Ihan kuin en koskaan olisi missään treeneissä käynytkään. (Tiedän, että kunto myös kohoaa nopeasti takaisin kun se on kerran rakennettu, mutta se ajatus ei auttanut siinä vaiheessa kun lähtöön oli pari tuntia eikä pari kuukautta.)

Tauolla olen lisäksi keskittynyt mahdollisimman epäterveelliseen syömiseen, mikä ei varsinaisesti auttanut asiaa…

Senaatintorille päästyäni paikansin nopeasti muut adidasheimolaiset ja hermoilu jatkui. Tapahtuma itsessään kuitenkin teki tehtävänsä, sillä jossain alkulämmittelyjen jälkeen huomasin että huono hermoilu oli vaihtunut hyväksi jännitykseksi. Senaatintorilla soiva musa, ympärillä kuhisevat juoksijat ja sähköistynyt ilmapiiri tarttuivat.

Sain ihan hulluna tsemppiä muista heimolaisista ja totesin jälleen kerran, että juoksu jos mikä on joukkuelaji. (Kiitos kaikille, ootte te vaan parhaita.)

Lähtöä odotellessa mietin enää sitä, millä biisillä halusin kymppini aloittaa (Murphy Leen Shake Ya Tailfeather – erinomainen valinta) ja pinkaisin kamuni Villen peesiin. 500 metrin jälkeen tajusin etten tule pysymään lähimainkaan Villen tahdissa, joten hidastin askelta reippaasti. Tämä oli käänteentekevä oivallus, joka pelasti koko kympin. Päätin, että kuuntelen kroppaani, etenen tasaisen hitaasti muista juoksijoista välittämättä ja pysähdyn jokaiselle juomapisteelle vaikka koutsit erikseen kielsivät (:D) .

Loppumatka sujui näissä merkeissä, ja kymppi meni tosi hyvin. Keskityin miettimään koutsimme Jarnon ohjetta – jos et muista mitään muuta niin juokset vaan mahdollisimman pitkänä. (Paras ohje ikinä!)

Midnight Runin reitti kulkee läpi kauneimman Helsingin ja matkan varrella oli kaikenlaista kannustusjoukoista valopylväisiin ja musiikkiesityksiin. Nämä veivät näppärästi välillä huomion muualle ja tarjosivat kivan breikin sen ajattelemisesta, että milloin se seuraava kilometripylväs tulee. (Toinen hyvä ohje toiselta valmentajaltamme Joonakselta: keskity miettimään vain kuluvaa kilometriä äläkä sitä, että vielä 8, 7, tai 6 jäljellä.)

Puolivälin jälkeen homma alkoi rullata ja kilometrit 5-9 olivat oikeasti jo aika nautinnollisia. Tietenkin välillä – okei, usein – mietin, että tää on siis aivan perseestä perseestä perseestä kun pääsen maaliin en juokse enää ikinä ja miten KUKAAN ikinä juoksee maratonin ja mikä niitä ihmisiä vaivaa??!

Midnight Runin viimeisen kilometrin voisi liittää maailman suurien salaliittoteorioiden joukkoon JFK:n salamurhan ja Bermudan kolmion jatkeeksi. Se ei todellakaan ole kilometrin pituinen kilometri. Se on takuulla ainakin kolme kilometriä pitkä kilometri.

Maalin häämöttäessä otin aikamoisen spurtin ja viivan ohi päästyäni olo oli aivan hirveä. Siis HIRVEÄ. Siis joku ajoi juuri lumiauralla keuhkojeni yli, peruutti, ja ajoi vielä uudestaan -hirveä.

Viisi sekuntia myöhemmin kaikki kipu oli unohtunut ja olo oli fantastinen ja mietin jo seuraavaa kertaa. Hämmästelin, olinko se varmasti minä joka siellä neloskilsan kohdalla mietti, ettei juokse enää koskaan… Juoksu on niin kummallinen laji! Vannon, että se tekee jotain outoa ihmisen aivoille. Tai ainakin lähimuistille.

Lopullinen aikani oli tunti ja kahdeksan minuuttia, eli jäin reilusti kesäkuussa asettamastani tavoitteesta jälkeen, mutta tämänhetkiset olosuhteet huomioiden olin itse asiassa suoritukseeni tosi tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

Juoksuharrastus jatkunee vaellusreissuni jälkeen entisten heimolaisten yhteistreeneissä. Eiköhän ensi vuoden Midnight Run mene sitten alle tuntiin.

Ja jos ei mene, niin ei sekään haittaa – pääasia että menee. Tärkeintä on kuitenkin pysyä liikkeessä. Ei sillä vauhdilla niin väliä, eikä aina sillä suunnallakaan.

Kuvat Stella Harasek ja Mikko Rasila