Sfogliatelle Attanasio, Napoli. Varaudu jonottamaan.
Olen Napolissa ja Caprilla viettänyt merkittävän osan valveillaoloajastani erilaisissa jonoissa seisten. Se on tarjonnut mitä parhaimman tilaisuuden harjoittaa tylsistymisen jaloa ja unohdettua taitoa. Täällä olen nimittäin sekä tietoisesti että käytännön syistä (rajallinen mobiilidata) lopettanut älypuhelimen refleksinomaisen vilkuilun.
Eilen suuntasin napoilaiseen leipomoon, joka tunnetaan kaupungin parhaista sfogliatelle-leivonnaisista. Jos jokin tunnetaan kaupungin parhaasta mistä tahansa, Napolissa se tarkoittaa aina pitkää jonoa. Niin nytkin.
Seisoskellessani jonossa opin nopeasti muita asiakkaita kuuntelemalla, että se leivos, johon olin iskenyt silmäni, oli nimeltään riccia, eikä aikaakaan kun opin myös sanan monikon: riccie. Opin tilannetta seuraamalla myös, että sanomalla da portare leivokset pakataan mukaan eikä tarjota heti seisaaltaan syötäväksi kuten täällä on usein tapana. Joten kun parinkymmenen minuutin jonottamisen jälkeen vuoroni tuli, osasin kailottaa tilaukseni italiaksi:
Due riccie da portare, per favore!
Tämänkin tyydyttävän ja riemastuttavan oppimiskokemuksen tarjosi: jonossa tylsistyminen. Milloinkohan viimeksi olisin kokenut tyydytystä tai riemua, koska selasin kassajonossa puhelinta?
(Niin, en ole vieläkään saanut aikaiseksi mennä sille kielikurssille. Ensin keksinkin lähteä hillumaan Milanon Design Weekille ja sitten olikin tärkeämpää juoda viiniä komean naapurin kanssa ja sitten olikin yhtäkkiä jo pääsiäinen ja sitten lähdinkin jo Napoliin… ehkä sitten ensi kerralla. Olen kuitenkin onnistunut oppimaan jonkin verran italiaa kuuntelemalla ja lukemalla erilaisia kylttejä ja ruokalistoja.)
Voitonriemuisena sen kuuluisan leivoksen kanssa. Tuhtia tavaraa.
Olemme opettaneet aivomme siihen, että heti kun tulee pieninkin tylsä tai tyhjä hetki, on saatava ärsyke. Vilkaistava mailit, Twitter, uutissivusto, Facebook, Instagram. Näin pari päivää sitten pojan, joka katsoi puhelimeltaan Netflixiä kadulla kävellessään.
Tämä kierre itse asiassa muokkaa aivoja ja on epäilemättä syy siihen, miksi kukaan ei enää osaa keskittyä. Ironista on se, että jatkuva svaippailu ja skrollailu itse asiassa altistaa meidät vain entistä helpommin tylsistymiselle, koska aivot eivät saa tilaa ratkaista tylsistymistä omilla luovilla tavoillaan.
Hyvä uutinen on se, että koska olemme ihan itse opettaneet aivot tähän tarpeeseen, voimme opettaa ne myös pois siitä – esimerkiksi vastustamalla kassajonossa tai bussipysäkillä automaattista reaktiota vetäistä puhelin taskusta. (Jos tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Cal Newportin kirjoja – tulen varmasti myöhemmin kirjoittamaan niistä enemmän.)
Olen jo pitkään ajatellut, että tulevaisuuden menestyjät eivät ole niitä jotka ovat fiksuimpia tai tekevät eniten töitä. He ovat niitä jotka pystyvät irrottautumaan tuosta koukusta, tarpeesta olla jatkuvasti viihdytettyjä ja reagoida jokaiseen impulssiin.
Viime aikoina olen alkanut ajatella, että tuo taito ei tulevaisuudessa erota vain menestyviä työntekijöitä keskinkertaisista, vaan myös elämäänsä tyytyväiset ihmiset tyytymättömistä. Jos elää elämäänsä jatkuvassa ärsyketulvassa, jossa kaikki tuntuu koko ajan tavallaan tärkeältä, reaktion arvoiselta, joltain mistä pitää alati olla tietoinen, lopulta oikeastaan mikään ei enää tunnu oikein miltään. Elämästä alkaa hävitä merkityksellisyyden tunne – enkä nyt edes aloita siitä, mitä tuo kierre tekee ihmisten välisille kontakteille tai läsnäololle.
Aivotutkijat taitavat jo nyt olla yhtä mieltä siitä, että tylsistyminen on hyväksi luovuudelle, keskittymiskyvylle ja kyvylle tehdä syvää ajattelua vaativaa työtä. Olen itse ihan varma, että tylsistyminen on hyväksi myös onnellisuudelle.
Ja voi käydä myös niin, kuten huomasin erään napolilaisen leipomon jonossa, että tylsistyminen ei itse asiassa olekaan yhtään tylsää.
