Olen tänä vuonna hyväksynyt itsessäni yhden asian: minusta ei luultavasti koskaan tule täydellisen seesteistä ja tasapainoista ihmistä. Sellaista joka nukkuu joka ikinen yö kahdeksan tunnin yöunet ja jolle riittää aina kaksitoista senttilitraa valkoviiniä ja kaksi palaa suklaata ja joka kokkaa joka päivä ravitsevan aterian itselleen ja perheelleen.
On kausia, kun olen juuri tuollainen ihminen. Voin silloin tosi hyvin.
Mutta on myös toisenlaisia kausia. Kun innostun jostain asiasta – vaikka nyt remontista tai isosta työprojektista, kuten tällä hetkellä – tasapainoinen arki lentää ensimmäisenä romukoppaan. Valvon liian myöhään, en malta käydä kaupassa enkä varsinkaan laittaa ruokaa. Elän karkilla ja loistavilla ideoilla.
Kesällä kirjoittaessani kirjakäsiksen ekaa versiota hyrrä lähti taas pyörimään vauhdilla. Kysyin lääkäriltä, että onko tämä ihan normaalia. Lääkäri kyseli kysymyksiä, teki testejä ja totesi:
No jaa, on tässä sellainen pieni mahdollisuus, että sulla on jokin lievä bipolaarisuuden muoto. Mutta todennäköisesti toi on vaan sun luonne.
Mikä ajatus: Ehkä tää on vaan mun luonne! Ehkä minä vain olen tällainen!
Ja ehkä siinä ei ole mitään mitä pitäisi korjata tai muuttaa tai medikalisoida.
Olin niin kauan yrittänyt olla jokin Täydellisen Hyvinvoiva Ihminen, että olin unohtanut, että tämä taipumus heittäytyä asioihin täysillä ja antaa niiden viedä mukanaan on myös valtava voimavara. Okei, myönnettäköön, se on luultavasti yksi syy sille miksi olen ollut niin pitkään burnout-kierteessä, mutta se on myös se syy miksi saan hienoja asioita tehtyä ja miksi minulla on aina enemmän ideoita kuin ehdin toteuttaa.
(Haluan muuten vielä erikseen huomauttaa, että myös bipolaarisuus on ihan normaalia: olen kuullut arvion, että lievästi bipolaarisia olisi jopa 5-10 % väestöstä, vaikka mediahuomion saavatkin kaikkein vakavimmat tapaukset.)
Juuri nyt kirjoitan kirjakäsiksen tokaa versiota, ja jepulis, hyrrä hyrisee. Aikaisemmin olisin yrittänyt tässäkin tilanteessa olla Täydellisen Tasapainoinen Ihminen, joka meditoi päivittäin ja tekee joka päivä kaksi kotitekoista ateriaa – ja sitten syyllistänyt itseäni siitä, kun en onnistu siinä, kun elämä onkin kaaosta ja syön illalliseksi irtokarkkeja.
Viime viikolla sanoin, että vitut! Mitä jos en yrittäisikään olla täydellinen vaan pelaisin niillä korteilla, jotka on jaettu?
Nykyään puhutaan tosi paljon tasapainosta – työn ja levon, ruokavalion, kaiken – ja se on tärkeää. Mutta toisaalta vaikka kuinka yrittäisi, elämässä tulee kausia kun jokin menee tavalla tai toisella överiksi (tai no – ainakin minun elämässäni).
En enää ajattele, että minun pitäisi pyrkiä aina johonkin täydellisen harmoniseen olemassaoloon jossa vauhti ja rauha tekevät täydellisen symmetristä aaltoliikettä ja kaikki on koko ajan tasapainossa.
Sen sijaan mietin, miten voisin tukea itseäni silloin, kun elämässä on paljon meneillään ja kroppa käy ylikierroksilla. Niin että en aja itseäni uuvuksiin. Niin, että liike olisi kuitenkin lähempänä aaltoa kuin vuoristorataa.
Tiedän kaikki kikat hermoston rauhoittamiseen, mutta tiedän myös, että joskus nekään eivät vaan auta. Kun hyrrä hyrisee, mielen rauhoittamiseksi paras ratkaisu ei aina olekaan meditointi tai hiljentyminen vaan se, että tapaan ystäviä – vaikka sitten jossain meluisassa baarissa.
Tai se, että teen jotain konkreettista käsillä tai kropalla. Viime päivinä olen askarrellut kransseja ja lenkkeillyt.
Yritän hyrinäkausinakin mennä ajoissa nukkumaan, mutta yritän myös olla soimaamatta itseäni siitä, jos jonain iltana naputan läppäriä naama sinisenä vielä keskiyöllä, enkä meinaa siltikään malttaa lopettaa.
Käyn ohjatuilla joogatunneilla ja varaan ne ennakkoon, jotta en voi perua menemistä ilman sakkoa. Hurjimmassa hässäkässä on helpompaa rauhoittua ohjatusti kuin yksin kotona, koska ryhmän energia (eli tässä tapauksessa rauhallisuus) tarttuu.
Syöminen on kaikkein vaikeinta, ja siksi olen päättänyt, että kaaoksen keskellä riittää kun1) ylipäätään muistaa syödä, 2) tekee vähän parempia valintoja. Ostan kaapit täyteen helposti naposteltavaa valmisruokaa, sushia ja baby-porkkanoita ja suolapähkinöitä ja juustoa ja sipsejäkin. Ei täydellinen vaihtoehto, mutta parempi vaihtoehto kuin elää karkilla ja Burger Kingin ranuilla. Yritän kutsua ihmisiä syömään tai kutsua itse itseni syömään kavereille – seurassa on helpompi rauhoittua aterioimaan kuin yksin.
Tänään keksin loistavan pikaruoan: syön kuumaa lihalientä sellaisenaan. (Ensi kerralla sekoitan sekaan kollageenijauhetta proteiiniksi.) Ei varmaan kenenkään ajatus upeasta ateriasta, mutta helppoa, ravitsevaa ja lämmintä. Ja maadoittavaa. (Lämmin ruoka on kaikista vaikein nakki tässä tilanteessa, mutta tarvitsen sellaisen joka päivä, mieluiten kaksi, kesähelteelläkin. Muuten lähden lentoon.)
Kun painaa täyttä höyryä, höyry loppuu jossain vaiheessa. Siksi tiedän, että minun täytyy oppia säännöstelemään energiaani, jotta en ole koko ajan burnout-kierteessä. Se on luultavasti asia, jota saan opetella loppuikäni.
Uskon, että elämäni voi olla tasapainoisempaa kuin tähän asti, itse asiassa se on jo nyt paljon tasapainoisempaa kuin vielä vuosi tai pari sitten.
Mutta en enää pyri mihinkään täydelliseen tasapainoon ja harmoniaan. Sellaista ei ole, paitsi ehkä Instagramin hyvinvointigurujen kuratoiduissa feedeissä.
Me muut emme välttämättä koskaan opi hallitsemaan kaaosta, mutta voimme oppia elämään sen kanssa. Sellaisella tavalla, että kaaos ei nielaise koko kättä, ainoastaan pikkusormen…
… no, joskus ehkä nimettömän ja keskarinkin…
… mutta kunhan etusormi ja peukalo ovat vakaalla maaperällä, loppukäsi saa minun puolestani rauhassa heilutella taikasauvaa.
Pimpelipom!
