Pugliassa ei voi välttyä näkemästä näitä tällaisia mötiköitä, joista tulee etäisesti mieleen Asterix. Kyseessä on pumo portafortuna – perinteinen puglialainen keramiikkaesine, joka on yhden teorian mukaan saanut muotonsa puhkeamaisillaan olevasta ruusunnupusta, toisen mukaan kananmunasta. Kumpikin symboloi uusia alkuja ja siksi pumo annetaan usein lahjaksi häissä tai tupaantuliaisissa. Sen uskotaan tuovan onnea, kun jokin uusi on alkamassa.
Nyt pumo nököttää ikkunalaudallani Helsingissä. Toin sen Leccestä mukanani muistuttamaan, että alkamassa on jokin uusi eikä paluu vanhaan. Ainakin niin toivon. Voi että miten paljon toivonkin niin!
Kerroin eilen ystäville potevani kotiinpaluumasennusta. Villakangastakki toukokuussa, ähh, ja kaikki on niin kallista (heti palattuani Suomeen palasivat myös rahahuolet), mutta paluu-bluesin perimmäinen syy on kuitenkin pelko. Pelko siitä, että unohdan kaiken, mitä Italia opetti. Että palaan taas entiseen, siihen epäolennaisuuksien täyttämään elämään, joka Italiassa tuntui niin hölmöltä ja kaukaiselta.
Toisen ystäväni mukaan paikka, jossa on paljon menneisyyttä, tuo aina oman painolastinsa, olipa se missä päin maailmaa tahansa. Toisen mielestä taas Suomessa on jotain, joka “painaa tietynlaisten ihmisten sielua ja sydäntä”, väistämättä. Luulen, että he kumpikin ovat oikeassa.
Mutta nyt olen täällä. Bloom where you’re planted.
Ajattelen, että:
1) Haluan keksiä, kuinka olla Suomessa se sama tomaatteja leikkaava, paljon naurava, elämään luottavaisesti suhtautuva nainen. Se, joka olen Italiassa.
2) Ja toisaalta: haluan olla takertumatta liikaa tuohon naiseen. Siihen ajatukseen, että nyt kaiken on muututtava.
Kun johonkin asiaan takertuu, se pakenee. Takertuminen tuo aina mukanaan häivähdyksen – tai ehkä ennemminkin säkillisen – epätoivoa, ja epätoivo jos mikä on tehokas keino tehdä kirkkaasta liejuista, kevyestä raskasta, helposta vaikeaa.
Joten – olen siis palannut Suomeen. Koetan olla miettimättä liikaa, mitä se tarkoittaa ja mihin se johtaa. Se Italian Eeva nimittäin ei miettisi. Se vain olisi ja eläisi, takertumatta ajatukseen siitä miten asioiden pitäisi mennä, se vain antaisi niiden mennä omalla painollaan.
Olipa pumo sitten ruusunnuppu tai kananmuna, sen symboloima uusi alku vaatii helliä otteita. Jos ruusunnuppua puristaa liian lujaa, se ei voi puhjeta kukkaan (ja tiedätte kyllä mitä tapahtuu kananmunalle). Matkamuistomötikkäni muistuttakoon minua siitä, että
älä purista.
Anna elämän virrata kuin vesi tai hiekka sormien välistä…
