
Meillä kaikilla on jokin tavallaan ihan harmiton juttu, joka ärsyttää irrationaalisen paljon (englantilaiset kutsuvat sellaista nimellä pet peeve. Mikä se voisi olla suomeksi? Lemppari-inhokki?).
Minulle se on se näytelmä, jonka suomalaiset aloittavat, kun joku ulkomaalainen kysyy maastamme. Alamme kaikki toistella ulkoaopittua käsikirjoitusta, jauhamme vuodesta toiseen samoja asioita, emmekä oikeastaan edes mieti ovatko ne totta.
“Millaista Suomessa on?”
“Kylmää! Talvella on 30 astetta pakkasta!”
Niin, ehkä yhtenä päivänä kerran viidessä vuodessa.
“Muistuttaako suomen kieli ruotsia ja norjaa?”
“Ei, se on samanlainen kuin unkari ja kuulostaa rumalta ulkomaalaisten korviin ja sitä paitsi epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkäänköhän!”
Kielitieteellisessä mielessä suomen kieli on unkarin sukulainen, mutta meidän tavallisten maallikkojen korvaan tai silmään suomella ja unkarilla ei ole kyllä mitään yhteistä. Mutta juu, onhan se vaikea ja outo. Ja juuri siksi niin hieno, tuhansien mahdollisuuksien kieli. Rumako? Höps.
“Millaisia suomalaiset ihmiset ovat?”
“Sulkeutuneita, ujoja, ja kaikki juovat hirveästi viinaa. Ja kierivät lumessa alasti.”
No juu, yksi puoli totuudesta, kokemukseni mukaan ei suinkaan koko totuus. (En ole koskaan kierinyt lumessa alasti. Haluaisin kyllä kokeilla.)
Ennen kaikkea suomalaisille tuntuu olevan suoranainen kunnia-asia antaa maastamme mahdollisimman masentava ja luotaantyöntävä kuva. Tai sitten toistellaan sitä opittua käsikirjoitusta jääkiekosta, Mika Häkkisestä ja Angry Birdsistä, vaikka ne asiat eivät kiinnostaisi meitä henkilökohtaisesti yhtään.
Näin itsenäisyyspäivän aattona haluaisin haastaa suomalaiset seuraavalla kerralla kertomaan ulkomaalaiselle, mikä heistä itsestään Suomessa on mielenkiintoista tai hienoa iänikuisten kliseiden sijaan.
Itse kertoisin mieluummin siitä, miten paljon rakastan this thing called korvapuusti. Olen syönyt herkkuja ympäri maailmaa ja käsi sydämellä voin väittää, että hienoinkaan ranskalainen pâtisserie tai amerikkalainen ökykakku ei voita tuoretta puustia.
Kertoisin, miltä kotikaupunkini eteläisin ranta näyttää heinäkuisena iltana, kun taivas ja meri liukuvat violetista vaaleanpunaiseen ja Myrskyluodon Maija kohtaa Riemuloman Rivieralla.
Miltä maistuu puraista tuoretta hillaa. Millainen on se kuuluisa keskiyön aurinko – en edes tiedä miten alkaisin selittää.
Että meillä miehetkin osaavat pestä pyykkiä ja naisesta voi tulla presidentti. Ei vain teoriassa vaan myös käytännössä.
Että juomme eniten kahvia maailmassa, ja vaikka jokaisen huoltsikan ja pikkukiskan kahvi ei ehkä miellytä hifistelijöitä, koskaan ei sentään tarvitse jäädä murukahvin armoille. (Katson teitä, Etelä-Amerikka ja Aasia).
Miltä kuulostaa sellainen hiljaisuus, että talvi-iltana kuulee kuinka lumi narisee kenkien alla.
Että keksimme tekstiviestin ja astiankuivauskaapin, ja jokaisessa sängyssä on pussilakana, ikkunoissa tuplalasit ja suihkusta tulee vettä kunnon paineella. Vaikka joo, joskus olemme liiankin käytännöllisiä kauneuden ja ilon ehdoilla.
Että täällä on tilaa ja rauhaa, pääkaupungissakin. Ja että vaikka täällä tapahtuu hirvittäviäkin asioita, kävelen aamuyöllä kotikaupunkini kaduilla ilman pelkoa.
Että näytämme ikäistämme nuoremmilta, koska saamme niin vähän aurinkoa.
Että täällä on ihan ok vain olla. Ei tarvitse puhua vain pitääkseen ääntä yllä. Kun tilaa haluaa, sitä annetaan.
Tällä viikolla Suomi on vahvasti läsnä Uudessa Muusassa. Luvassa on kotimaamme parasta telkkaritarjontaa, vaatekaapin tärkein kulmakivi sekä vanhat kunnon lättykestit uusilla mausteilla. Karaokessakin käymme.
Hyvää synttäriviikkoa, Suomi!
P.S. Go Saara! Kliseistä puheenollen – torilla tavataan.
Teksti: Eeva Kolu Kuva: Visit Finland