Tammikuun hetkisiä.
Suunnitelmani siitä kuinka herään uuteen vuosikymmeneen pirteänä, raikkaana ja elinvoimaisena ei aivan toteutunut.
En nimittäin ottanut huomioon sellaista asiaa, että kolmekymppisenä on ihan sama valvooko viinilasi vai vesilasi kädessä – jos valvoo, on seuraavana päivänä joka tapauksessa tiedossa krapulankaltainen tila.
Uusi vuosikymmen valkeni siis hieman sumuisena.
Mutta sumun hälvennyttyä vuosi on lähtenyt hyvin käyntiin. Paikoitellen katse on tuntunut tavallistakin kirkkaammalta. Jankutan itselleni mantran tavoin: säilytä fokus oikeissa asioissa, säilytä fokus oikeissa asioissa.
Kirkkaampi katse.
Aina välillä huomaan, että fokus on lähtenyt harhailemaan epäolennaiseen, mutta eipä siinä mitään. Silloin vain korjataan kurssia.
Hämmästyn vähän joka kerta, kun muistan, että ai niin, koska vain voi korjata kurssia. Koska vain voi aloittaa alusta. Koska vain voi yrittää uudestaan, vähän aikaisempaa viisaampana.
On jotenkin niin ylenpalttisen, ällistyttävän anteliasta, että sellainen lahja on tässä elämässä annettu eikä se edes pyydä vastineeksi mitään.
Kohtaus elokuvasta Nuoren naisen muotokuva.
Tammikuuhun on mahtunut monia hienoja juttuja.
Rakastin esimerkiksi elokuvaa Nuoren naisen muotokuva. Se oli hengästyttävän kaunis. Ja hiljaisella tavalla kumouksellinen. Sight&Soundin arvostelija kutsui elokuvaa sanoilla “an oasis of female freedom”, enkä voisi keksiä osuvampaa kuvausta.
Yleensä muutun kärsimättömäksi heti kun elokuva kestää yli 90 minuuttia, mutta tätä olisin tuijottanut koko illan. Elokuva oli vähän kuin olisi ollut taidenäyttelyssä – joka ikinen kohtaus näytti maalaukselta.
Ajauduin elokuvaa katsoessani meditatiiviseen tilaan. En kaivannut sitä että jotain tapahtuisi, annoin vain silmieni kylpeä kauneudessa.
Kamala keli, ihana Didrichsen.
Taidenäyttelyistä puheenollen. Kävin juuri Didrichsenin taidemuseossa Kuutti Lavosen näyttelyn Aika ja ikuisuus ennakkokatselmuksessa. Kuutti Lavonen on äitini lempitaiteilija ja siten jotenkin aivan itsestäänselvästi minullekin tärkeä.
Näyttely on upea. Didrichsen on muutenkin yksi lempipaikoistani Helsingissä, ja kun siellä on hyvä näyttely, on käynnin jälkeen sellainen olo kuin olisi viettänyt pitkän viikonlopun jossain muualla.
Lavosen töissä on läsnä rauha. Jokin ajaton ja iätön. Työt puhuttelevat minussa sitä samaa kohtaa, joka pitää vanhoista kirkoista ja rauhoittuu nähdessään laajalle levittyvän maiseman. Sitä kohtaa, joka aistii jonkin pyhän läsnäolon vaikkei osaakaan sitä sanoittaa.
Olen tammikuussa lukenut tosi paljon ja katsonut todella paljon telkkaria. (Siitä voin kiittää olkkarini uutta asukasta.)
Katsomistani sarjoista vahvimpana on jäänyt mieleen japanilais-brittiläinen Giri/Haji, joka löytyy Netflixistä. Se oli pitkästä aikaa jotain tosi omaperäistä. Tavallaan rikossarja, mutta kuitenkin fokus oli enemmän henkilöhahmoissa (jotka olivat ihania). Upeasti kuvattu, kokeileva ja vähän kreisi.
Sarja kertoo japanilaisesta poliisista, joka saapuu Lontooseen etsimään yakuzaan sekaantunutta veljeään ja löytää sieltä erikoisen pienen tiimin ympärilleen.
Lopuksi vielä yksi ravintolavinkki! Löysin tammikuussa (itselleni) uuden lempparilounaspaikan. Filippiiniläinen Pobre Kampin Korttelissa on yksi harvoja ravintoloita, joilla on lounaslista myös viikonloppuisin. Ja loistava lounaslista onkin! Ruoka on raikasta ja varsinkin hintaansa nähden tosi laadukasta.
Oma suosikkiannokseni on pork adobo, jossa on ihana etikkainen liemi. Kannattaa ehdottomasti hyödyntää pöydästä löytyvät kastikeputelit – etenkin se sitruunaruohoinen soosi vie safkan ihan seuraavalle tasolle.
Kuulin juuri, että samoilla omistajilla on toinenkin ravintola, Paisano Korkeavuorenkadulla. Se täytyy ehdottomasti testata lähiaikoina.
Näihin tunnelmiin siis päättyy vuoden ja vuosikymmenen ensimmäinen kuukausi. 2020, mulla on hyvä fiilis susta.
