Aurinko ja meri, tänä aamuna. Kaksi pysyvää asiaa nopeasti muuttuvassa tilanteessa.
Viime päivinä on tuntunut vaikealta kirjoittaa. Tai kuvata. Tai laittaa someen mitään. Kaikki aiheet ovat tuntuneet vääriltä. Jotenkin absurdeilta.
Sitten muistin, että ai niin… minun tapani yrittää ymmärtää absurdia on kirjoittaa siitä. Joten ehkä nyt vain kirjoitan siitä, mikä on ollut mielessä viime aikoina. Kirjoitan tämän yhtä paljon itselleni kuin teille.
Outoja aikoja, ystäväni.
Olen ottanut kehotuksen pysyä kotona tosissani, koska se on minulle mahdollista. On paljon ihmisiä joille se ei ole, ja siksi meidän muiden on mielestäni hyvä ottaa isompi vastuu siitä, että ulkona liikkuu vähemmän ihmisiä.
Tänään tuntui kuitenkin, että alan seota näiden seinien sisään, joten lähdin pitkälle lenkille. Oli täydellinen kevätpäivä. Puissa oli jo melko isot silmut ja ajattelin
obladi-oblada
life goes on
Vastaan tuli jonkin verran ihmisiä. Jokainen piti kohteliaan kolmen metrin turvavälin, mutta aika moni hymyili vastaantulijoille tavallista hanakammin kadun toiseen reunaan kaartaessaan.
Siitä tuli hyvä mieli. We’re in this together.
Kun ympärillä on niin paljon huolta, tunnen vähän jopa syyllisyyttä tästä: olen jollain tasolla tuntenut oloni rauhallisemmaksi kuin koskaan. Tajusin pari päivää sitten mistä se johtuu – en ole viimeiseen viikkoon ajatellut tulevaisuutta lainkaan. Olen kerrankin elänyt täysin tässä hetkessä.
Kun kaikki on epävarmaa ja tilanne muuttuu koko ajan – jo huomenna voivat taas päteä uudet säännöt – onkin yllättäen helppoa luopua kontrollin illuusiosta ja vain olla sillä asenteella että jaaha, jaaha, kattellaan. Heittäytyä virran mukaan.
Kaikkein eniten minua auttaa, kun muistan pitää läsnä shoshinin eli aloittelijan mielen.
Kun näen ruokakaupan tyhjät hyllyt tai ohi ajavan tyhjän ratikan (joka kieltämättä näyttää aavemaiselta) sanon itselleni: siinä menee tyhjä ratikka. Vastustan kiusausta päättää, onko tyhjä ratikka kamala asia vai ei. Se vain on.
Shoshin: nähdä asiat tuomitsematta niitä, päättämättä ovatko ne hyvästä tai pahasta, miettimättä mitä niistä seuraa. Erityisen tärkeää uutisia lukiessa.
Niin, olen hiljentänyt uutiset. Luulen, että se on merkittävä syy sille, että oloni on pysynyt tyynenä. Käyn kerran päivässä katsomassa tilanteen ja uudet toimintaohjeet, ja sillä selvä. En usko että minun täytyy tietää jokaisesta uudesta tartuntatapauksesta Hollannissa tai lukea kaikki spekuloinnit siitä, mihin (kamalaan) tämä kaikki ehkä mahdollisesti saattaa tulevaisuudessa johtaa. Näemme, kun näemme. Shoshin.
Muistutan tästä itseäni: ihmisen kyky sopeutua on ällistyttävä, sekä hyvässä että pahassa. Siitä, mikä nyt on epänormaalia, voi joskus tulla uusi normaali. Aina tulee uusi normaali, ja silloin se tuntuu normaalilta.
Mietin, että ehkä tämä on suuri, kosminen reset-nappula. Maailman tahti on ollut niin kiihkeä ja vauhti niin hurja. Kaikki – ihmiset, luonto, maapallo – ovat oireilleet, koska emme kestä tätä tahtia.
Ystäväni sanoi tänään, että hänestä tuntuu siltä kuin kaikki ylimääräinen häly olisi yhtäkkiä hiljennyt ja vihdoin kuulisi olennaisen.
Tilanne on tietysti hyvin stressaava sairastuneille, hoitoalan henkilökunnalle, yrittäjille ja päättäjille. Myös oma talous yrittäjänä tietenkin mietityttää – viime viikolla kaikki pysähtyi ja tällä hetkellä tiedossa on tasan nolla työkeikkaa.
Mutta muistutan itseäni, että tilanne on sama kaikille. Siksi ainoa vaihtoehto on, että selviämme tästä. Jotenkin, yhdessä.
Voi olla, että parin kuukauden päästä kaikki palaa ennalleen. Voi olla, että mikään ei enää palaa. Ja se voi olla hyväkin asia.
Haluaisin myös muistuttaa, että tässäkin tilanteessa kaikki tunteet ovat sallittuja. On ymmärrettävää ja täysin sallittua olla huolissaan tai peloissaan. On täysin ok, jos ahdistaa. Ollaan armollisia itseämme ja toisiamme kohtaan ja muistetaan, että poikkeustilanteissa on inhimillistä reagoida poikkeuksellisesti.
Annetaan tunteille tilaa. Annetaan niiden tulla, jotta ne voivat myös mennä.
Sisimmässäni olen kuitenkin varma, että tästä kaikesta koituu jotain hyvää. Ehkä muistamme, mikä on olennaista. Ja nyt jos koskaan, tässä erikoisista erikoisimmassa tilanteessa, on mahdollisuus ajatella asioita uudella tavalla, kyseenalaistaa vanhoja tottumuksia.
Ehkä tämä lisää empatiaa maailmaan – yhtäkkiä olemme kaikki yhdessä keskellä samaa, ennennäkemätöntä, aivan kummallista tilannetta, jota kukaan ei olisi voinut aavistaa.
Tavallaan juuri se, mikä globaalissa pandemiassa on pelottavinta, on siinä myös liikuttavinta: että tämä koskettaa meitä kaikkia.
Toivon, että se tuo meidät tiukemmin yhteen (toistaiseksi hygieenisen välimatkan päästä toki) eikä aja meitä kauemmas erilleen.
Tietysti tällainen tilanne paljastaa ihmisten eriarvoisuuden – kuka pääsee testeihin tai hoitoon, kenellä on mahdollisuus jäädä kotiin ja kenen on pakko mennä töihin, kenelle tilanne on taloudellinen katastrofi ja kenelle ei. Mutta tilanne kuitenkin myös yhdistää meitä kaikkia.
(Nauratti eilen, kun näin Draken päivityksiä kotikaranteenista. Siellä hän joi samppanjaa, treenasi omalla salillaan ja heitteli koreja omalla koriskentällään. Puitteet ovat erilaiset, mutta tavallaan minä ja Drake olemme ihan samassa tilanteessa.)
Kaiken keskellä minua liikuttaa se, että vaikka olemme – toivottavasti vain hyvin väliaikaisesti – fyysisesti kaukana toisistamme, näen kaikkialla kuvaannollisia kädenojennuksia. Muusikot pitävät streaming-konsertteja, kunto-ohjaajat online-treenejä. Italian Condé Nast muutti kaikki verkkolehtensä ilmaiseksi. (Ajattelin todellakin selata Voguen arkistot.)
Aloin eilen lukea Gabriel García Márquezin kirjaa Rakkautta koleran aikaan, johon on viime päivinä viitattu vähän siellä sun täällä. Tarina sijoittuu koleraepidemian aikaan, mutta ei ainakaan vaikuta dystooppiselta painajaiselta. Ajattelin, että ehkä se tuo tähän jotain perspektiiviä.
Mutta oikeastaan muistin heti ensimmäisellä sivulla jotain, mihin aina palaan kriisissä kuin kriisissä:
Mitä vaikeampi tilanne, mitä enemmän huolestuttaa tai mitä synkemmältä kaikki vaikuttaa, sitä enemmän ja kovemmin pitää vain rakastaa.
Se on se, vastalääke. Koska sillä hetkellä, kun olen rakkaudessa, en voi samaan aikaan olla pelossa.
(“
Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon”, sanoo iso kirja.)
Kun pelottaa – ja on aivan ok, jos pelottaa – etsi rakkautta.
Etenkin itseäsi kohtaan, nyt jos koskaan. Kaiva kunnes löydät sen ja sen jälkeen kaiva vielä vähän lisää. Ja vielä.
Ehkä nyt on vihdoin kunkin sallittua keskittyä siihen, mitä tarvitsee. Pidä aivan erityisen hyvää huolta itsestäsi ja muista. Kodista, lemmikeistä tai vaikka huonekasveista. Hoivaa ja helli.
Rakasta, rakasta, rakasta.
Ja pese kädet.
