Ajatuksia

Ehkä ei just nyt

14.1.2021

Tammikuu 2021: eteneminen saattaa kestää tavanomaista pidempään.

Tammikuu 2021: eteneminen saattaa kestää tavanomaista pidempään.

Napautin tekstinkäsittelyohjelmasta uuden tiedoston. Otsikoin sen: Kirjoituksia 2021.

Juhlavaa.

Ja kuumottavaa.

En ole kirjoittanut tänä vuonna mitään. Enpä ole tehnyt juuri muutakaan.

On tammikuun puoliväli ja normaalisti tähän mennessä olisin jo päättänyt uudenvuodenlupaukseni. Tehnyt suunnitelman siitä, miten sen toteutan. Keksinyt vuodelle avainsanoja ja teemoja ja tehnyt mitä ties loitsuja niiden toteutumiseksi. Siivonnut koko kämpän ja askarrellut aarrekartan. Raahannut kassillisen turhaa tavaraa Fidaan, ostanut uuden muistikirjan, kalenterin, putsannut pöydän ja mieleni sopukat.

Normaalisti schmormaalisti. Jos vuoden 2020 teema oli se, että kannatti unohtaa se “mitä yleensä tähän aikaan vuodesta tekisin”, se näyttää pätevän myös vuoteen 2021. Ei päde enää vanhat lait uudessa maailmanjärjestyksessä. (Tai järjestyksen puutteessa?)

Aloin miettiä miksi yritämme aina vuoden vaihteessa olla niin tarmokkaita. Tai siis totta kai tiedän miksi: vuodenvaihteen erityinen optimismia uhkuva energia, se on ihanaa ja vähän taianomaista aikaa ja toivon etten koskaan muutu niin kyyniseksi, että lakkaisin uskomasta siihen.

Mutta toisaalta… haloo. On sydäntalvi. Koko luonto nukahti juuri paksun paksun paaaaaaksun lumivaipan alle. Pari lintua varmaan raakkuu jossain, naapurin villakoira jaksaa touhottaa. Kaikki muu nukkuu (ja se naapurin villakoirakin suurimman osan vuorokaudesta, let’s face it.) Miksen siis minäkin? Miksi minun pitäisi yhtäkkiä uhkua uutta elämää täydellä teholla, keskellä kylmintä talvea?

Viime syksynä istuttamistani sipuleista ihan ensimmäisenä penkistä kohoavat narsissit, mutta eivät nekään yritä puskea mitään ennen kuin maa on sula. Excusez-moi, madame Kolu: jalassasi on tälläkin hetkellä napajäätikölle suunnitellut kengät ja nenänpääsi on pakkasen purema. Rauhoitu!

Sinne uppos. Ei ehkä oikea aika kääriä hihoja.

Sinne uppos. Ei ehkä oikea aika kääriä hihoja.

En meinannut millään keksiä uudenvuodenlupausta. Tai keksin montakin, mutta mikään niistä ei tuntunut oikeasti innostavalta.

Vuoden ensimmäisinä päivinä koetin jaksaa tarmokkaasti ajatella, mitä kaikkea haluaisin elämässäni muuttaa. Kaiken, sanoi tuttu ääni päässäni, ja minä vastasin siihen: noh noh.

Tiedän kyllä mikä on pielessä. Tiedän jopa, mitä sille pitäisi tehdä.

Mutta kun tulee aika ryhtyä toimeen,

Tehdä Asioille Jotain,

huomaan että en oikeastaan halua ryhtyä toimeen. Haluan mieluummin istua kylpyammeessa, kuoria klementiinejä ja lukea kirjoja, jotka itkettävät.

Muistaakseni kirjoitin joskus, että mikään ei synny pakottamalla, ainakaan mikään hyvä. Muistuttaisin itseäni nyt tästä. Muistuttaisin hyvin painokkaasti.

Entä jos ei olisi aika Tehdä Asioille Jotain vain siksi, että sattuu olemaan tammikuu.

Entä jos olisi sittenkin vain aika kerätä voimia. Muistuttaa taas kerran (!!!) itseään siitä, että elämme edelleen keskellä semi-painajaismaista pandemiaa ja täs on nyt ollu vähän kaikkee, joka vie voimavaroja ja syö luovaa ratkaisukykyä ja sisäistä säteilyä (ulkoisesta puhumattakaan).

Radikaali, kutkuttava, jännittävä, suorastaan vaarallinen ajatus:

Entä jos ei yrittäisikään muuttaa mitään?

Kerran elämässään. Voishan sitä kokeilla.

Tajusin, että no siinähän se on: ensimmäinen uudenvuodenlupaukseni! Annan ainakin kevääseen asti itselleni luvan olla Tekemättä Asioille Jotain.

En yritä aktiivisesti muuttaa mitään, enkä ratkaista. (Hitto nyt tätä ikuista ratkomista!)

Sen sijaan aion keskittyä siihen, että pidän itsestäni huolta. Hoidan arkiset askareet ja elän päivän kerrallaan. Syön hyvin, muistan ottaa rautatabletit aamulla ja vitamiinit illalla. Juon vettä ja kirjoitan päiväkirjaa (ja unohdan nyt ajatukset siitä kuinka minun pitäisi jo kirjoittaa seuraavaa kirjaa). Käyn kävelyllä ja koetan malttaa mennä nukkumaan ennen puoltayötä. No okei, ennen kello yhtä.

Kerään voimia ja vahvistun. Täs on nyt ollu vähän kaikkee.

Ennen kaikkea yritän taas kerran tehdä aselevon pahimman viholliseni kanssa: ajan, joka kuluu.

Koetan luottaa siihen, että vaikka salaa toivon edelleen että kaikki muuttuu,

ehkä kaiken ei tarvitse muuttua just nyt. 

Dominopalikat pysähtyvät
Vuoden viimeisenä päivänä

Saattaisit pitää myös näistä