Laskeskelimme jokin aika sitten ystävieni kanssa, että ensimmäisestä Inter-Railistamme tulee kahden vuoden kuluttua kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Tällaiset jutut ravistelevat aina omaa käsitystä ajan ja paikan laeista. Jos O.C.:n ensimmäisestä jaksosta on yhdeksäntoista vuotta ja siitä kammaleidi kamkammaleidi you’re my butterfly sugar baby -biisistä KAKSIKYMMENTÄKOLME, niin miten voi olla mahdollista, että itse olen samassa ajassa vanhentunut mielestäni vain ehkä noin seitsemän vuotta?
(Tarkistin tämän kammaleidi-asian tässä ihan hiljattain, koska se soi pari päivää sitten hotellin uima-altaalla. Ajaton klassikko.)
Mietimme, pitäisikö sitten kahden vuoden päästä lähteä 20-vuotisjuhlainterrailille. Olisiko meistä vielä siihen?
Ei meistä ehkä olisi enää nukkumaan juna-asemilla ja lentokentillä (siis niin kätevä tapa säästää rahaa) tai keittelemään trangialla marketista ostettua pussipastaa jossain rotterdamilaisessa puistossa (en vieläkään voi uskoa, että raahasimme reilille mukaan trangian. Tai että menimme Amsterdamin sijaan Rotterdamiin).
No, junamatkailuhan on parasta, ja edellämainitun kaltaiset budjettiratkaisut ovat luonnollisestikin vältettävissä nyt, kun kaikkea elämässä ei ole rahoitettava kahden kuukauden kesätyörahoilla. Mutta yksi asia, johon minusta ei enää myöskään ehkä olisi: se jatkuva paikasta toiseen siirtyminen, tauoton asioiden ja kokemusten jahtaaminen, raivoisa tarve nähdä ja tehdä vuorokaudessa mahdollisimman paljon.
Emme tainneet viettää yhtä yötä pidempään missään, joskus emme sitäkään. Niin paljon kuolemattoman ihania ja hauskoja muistoja kuin tuolta reissulta onkin, en ole aina edes aivan varma missä maassa mikäkin niistä on tapahtunut!
Täällä Kreetalla ollessani olen tajunnut, että rakastan nykyään eniten sellaista matkustamista, jossa ollaan samaan aikaan matkalla, ja silti tavallaan paikoillaan. Lähes 20 vuoden kokemuksen, herranen aika, mukanaan tuomaa viisautta, voisi sanoa joku.
Hassua kyllä, olen huomannut, että kun olen päästänyt irti siitä ajatuksesta että minun pitäisi ehtiä nähdä ja tehdä mahdollisimman paljon (matkoilla tai elämässä ylipäätään – jälkimmäinen on vielä vaikeaa) myös itselleni tyypillinen kauhu ajan kulumisesta on helpottanut. Aikaa tuntuu olevan enemmän, kun hidastaa vauhtia.
Olen lukenut ja kuullut muilta turisteilta, mitä kaikkea Kreetalla on ”pakko” nähdä, mutta välimatkat ilman omaa autoa ovat pitkiä, ja retki yhdellekin rannalle kahmaisee helposti kokonaisen päivän.
Kun päätin olla rehellinen itselleni, kuten nykyään yritän aina ja joka tilanteessa, totesin että pysyn paljon mieluummin Rethymnossa kuin lähden katsomaan jotain kuuluisaa rantaa jossa ehkä joskus on jossain tietyssä kohdassa vaaleanpunaista hiekkaa, jos valo osuu siihen oikein ja tuulee tiettyyn suuntaan.
Ranta on varmasti upea, bussissa istuminen ei, ja minulla on täällä ihanat omat kuviot, joista haluan nauttia nyt kun vielä voin. Rakastan sitä, että matkallakin kehittyy rutiineja. Ne ovat kuitenkin aivan erilaisia kuin rutiinit kotona.
Kreetalla aamurutiinini alkaa sillä, että kurkkaan parvekkeelta kumpaankin suuntaan: vasemmalle nähdäkseni onko hedelmäkauppias jo avannut liikkeensä, ja oikealle nähdäkseni onko lempipöytäni Barrio Caféssa vapaana. Jos on, kiskon äkkiä farkkushortsit ja t-paidan päälle ja kiiruhdan varaamaan kirjoituspaikan appelsiinipuun alta.
Aivan, parvekkeeni ei ehkä ollut se valokuvien idyllinen illanistujaispaikka, mutta on siinä puolensa. Sen lisäksi, että siellä on kätevää kuivattaa uikkarit.
Yksi ensimmäisistä asioista, jonka teen saapuessani mihin tahansa uuteen paikkaan on selvittää, missä on lähin mehubaari. Päivittäinen vihermehu on rutiini, jota rakastan niin paljon, että siitä en mielelläni luovu edes matkalla – siitä tulee vain niin hyvä ja elinvoimainen olo.
Täältä Kreetalta sellainen onneksi löytyi (se on nimeltään ytimekkäästi Juice Bar) ja toisin kuin Suomessa, päivittäinen vihermehu baarista ei kaada budjettia. Tästäkin syystä rutiinien luominen matkallakin on niin kivaa – sitä voi kokeilla viikon tai parin ajan elää sellaista arkea ja noudattaa sellaisia rutiineja, joihin kotimaassa ei välttämättä olisi varaa tai edes mahdollisuutta (vai houkuttelisiko aamujooga rannalla Suomen marraskuussa?).
Sekin ajatus on muuttunut vuosien varrella, että matkalla pitäisi koko ajan kokea jotain uutta. Itselläni on vielä paljon paikkoja, jotka haluan nähdä, mutta alan myös ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat vuosi toisensa jälkeen samaan pikkukylään lomalle.
Olen nauttinut täällä juuri siitä, että pistäydyn joka aamu siihen samaan kahvilaan tai mehubaariin, jossa tarjoilijat tuntuvat jo melkein kavereilta. Että jos päivään on mahtunut jännitystä, on tutulta tuntuva paikka, johon piipahtaa illan päätteeksi ennen hotellille vetäytymistä. (Etelä-Euroopassa ihanaa: aamukahvinsa voi usein nauttia samalla terassilla kuin yömyssynsä.)
Ja että valtaan aina rannalta sen saman tuolin, jonka olen todennut optimaaliseksi: suora näköyhteys merelle, päähän osuvien jalkapallojen mahdollisuus minimoitu, rentoutumisen mahdollisuus maksimoitu.
Muutama päivä sitten löysin leipomon, joka myy tuoreita macaroneja (kilohinnalla!!). Sitä ennen olin pikkuisen kateellisena huokaillut kaikkia ihania kreetalaisia leipomoita, jotka myyvät jumalaisen näköistä gluteeniherkkua toisensa perään. Niinä aamuina, kun en tule Barrioon kirjoittamaan appelsiinipuun alle, olen ottanut tavaksi ostaa kaksi (tai kolme) macaronia ja niiden seuraksi jääkahvin, ja syödä ne aamupalaksi puistossa tai rannalla. Kotona en juurikaan juo kahvia, saati syö leivonnaisia aamupalaksi, mutta lomalla on lomasäännöt.
Ja usein, kun olen kävelemässä hotellille takaisin illalliselta, poikkean samaisen leipomon kautta ja tilaan mukaan jättikokoisen kamomillateen hunajalla. Sekin on rutiini, jota rakastan yhtä paljon, olin missä tahansa päin maailmaa – tosin nyt kreetalaisilta olen oppinut, miten teehen laitetaan hunajaa!
Varsin löysin rantein, kuulkaa. Paluuta vanhaan heinältä maistuvaan kamomillateeheni ei ehkä enää ole.
Rutiineista puhutaan nykyään paljon, ja usein sävy on hiukan sellainen, hmm… miten sen nyt sanoisi. Että rutiinit ovat jotain, jota meidän täytyy kurinalaisesti noudattaa, jotta meistä tulee parempia ja onnellisempia ihmisiä, jotka saavuttavat elämässä tavoitteensa ja unelmansa ja pysyvät terveinä 95-vuotiaiksi asti. Ja tietysti ne ovat myös sitä!
Täällä Kreetallakin minulla on sellaisia rutiineja, kuten nyt vaikka se vihermehu ja päivittäinen kirjoittaminen. Joinain päivinä nautin kirjoittamisesta valtavasti, toisina mietin Dorothy Parkerin väitettyjä sanoja:
I hate to write, but I enjoy having written.
Sama pätee kai aika moneen asiaan, joita rutiininomaisesti teemme – tai emme tee, vaikka tiedämme että kannattaisi. Juuri siinä hetkessä ne eivät aina tunnu erityisen houkuttelevilta asioilta tehdä, joskus ne tuntuvat jopa suorastaan vastenmielisiltä. Mutta tiedämme, että pitkällä tähtäimellä niiden tekeminen tekee meistä onnellisempia. Eikä aina edes niin pitkälläkään, vaan toisinaan ihan heti kun olemme saaneet ne tehtyä – ajatelkaa vaikka salilla käymistä tai meditointia.
Mutta täällä Kreetalla olen ajatellut, että vaikka lomarutiinit ovat asia sikseen, ehkä kotonakaan jokaisen rutiinin ei tarvitse tähdätä optimaaliseen terveyteen tai tavoitteiden ja unelmien saavuttamiseen tai ihmisenä kasvamiseen.
On aivan ok raivata joka päivä tilaa sille ja tehdä tapa siitä, mikä yksinkertaisesti vain lisää elämään nautintoa.
Sanoo hän, ja upottaa hampaansa jälleen yhteen aamupalamacaroniin.
