“Hän oli onnellinen, eli kuplassa, ja ainoa syy poksauttaa se rikki oli se, etteivät kuplat olleet todellista elämää. Mutta noiden kuplien ansiosta elämä oli siedettävää, ja piti vain osata puhaltaa mahdollisimman monta.”
Luen juuri Nick Hornbyn uusinta romaania Olet tässä, ja alleviivasin sivulta 113 tuon ajatuksen – se oli minusta aika hyvä.
Olen viettänyt heinäkuun yhden naisen kuplassa. Kupla syntyi hiukan vahingossa, kun jouduin aloittamaan iänikuisten suolisto-ongelmieni takia kuurin, jonka aikana sain syödä ja juoda vain sellaista ravintoainepulverista ja vedestä sekoitettavaa ruskeaa litkua – erittäin Avaruusseikkailu 2001.
Olin alkuun aika väsynyt ja kipeä, ja lisäksi en halunnut mennä grillijuhliin tai kesäterasseille juomaan avaruuslitkuani, joten oleskelin enimmäkseen omissa oloissani. Alkuun yhden naisen kuplassa tuntui tylsältä, siltä että kesä menee hukkaan.
Mutta mitä pidempään olen ollut täällä kuplassani, sitä paremmin olen alkanut viihtyä. Täällä kuplassa on ihanan seesteistä, tai ehkä seesteinen on väärä sana, koska toisinaan kuplassani on hirveä meteli, ja sekin on ihanaa, koska se on meteli, jonka olen itse valinnut. (Tänään kuplassani on soinut täysillä Jimi Hendrix ja sitten oli se grunge-vaihe, kun huudatin monta viikkoa pelkkää möykkää ja katsoin yhden päivän aikana kolme kokopitkää Nirvana-dokumenttia.)
Kuplassani on niin mukavaa, että minusta tulee koko ajan vain valikoivampi sen suhteen, mitä asioita haluan päästää tänne.
Alkuun aloin raivata tavaroita kotoa – vaikka luulin jo talvella raivanneeni kaiken mahdollisen. Se oli ihanaa. Sitten irtisanoin Netflixin ja lakkasin lukemasta mitään uutissaitteja ja aloin ostaa paperista Financial Timesin viikonloppunumeroa. Ja lakkasin kokonaan käymästä somessa.
Se ei ollut oikeastaan mikään tietoinen päätös. Olin vain alkuun sieltä hetken poissa, koska avaruuslitkua litkiessäni en halunnut nähdä reseptejä perunasalaateille ja limoncello spritzeille. Sitten huomasin, että mitä pidempään olin poissa somesta, sitä vähemmän halusin sinne palata.
Tässä ei pitäisi olla mitään uutta, koska olen aikaisemminkin pitänyt pitkiä, parhaimmillaan kuukausien mittaisia taukoja somesta. Silti se tulee aina muka jotenkin yllätyksenä: oloni on viimeiset viikot ollut parempi, tasapainoisempi ja rauhallisempi kuin aikoihin, enkä usko että se on sattumaa.
Huomaan, että mitä vähemmän olen puhelimella, sitä helpompaa minun on olla se ihminen, joka haluan olla. Se ihminen, joka olen kaikenlaisissa kuvitelmissani.
Kuvitelkaapa tätä: olen oikeasti alkanut lukea runoja. Kävellyt iltaisin puistoon iltateelle. Soittanut kavereille tekstailun sijaan, nähnyt heitä sellaisten aktiviteettien lomassa joihin ei liity syömistä eikä juomista. Tehnyt kaikkia sellaisia juttuja joita ajattelen että teen sitten joskus – kasvonaamioita, joogaa, mitä näitä nyt on. Selannut taidekirjoja.
Pystyn nykyään katsomaan kokonaisen elokuvan keskeyttämättä sitä kertaakaan, itse asiassa välillä olen katsonut monta elokuvaa putkeen, kaikenlaisia hitaasti laahaavia taidepätkiäkin jollaisiin malttini ei ole riittänyt sitten lukiovuosien. (Jolloin minulla ei vielä ollut älypuhelinta, kuinka sattuikaan.)
Kun mietin miksi en ole tehnyt niitä asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, on aivan selvää että kyse ei koskaan ole ollut ajanpuutteesta – kyse on ollut keskittymiskyvyn puutteesta, ja kyvyttömyydestä pysähtyä tekemään jotain ajatuksella. On helpompaa tallentaa Pinterestiin kuvia asioista joita haluaisi tehdä kuin laittaa puhelin pois ja mennä oikeasti tekemään niitä.
Olen tajunnut että pahin painajaiseni elämässä on se, että joskus vuosien päästä tajuan viettäneeni valtavan osan elämästäni scrollaten ruudulta muiden lomakuvia ja uutisotsikoita ja reelssejä joissa joku selittää tanssien mistä rikkinäinen kiintymyssuhde syntyy. En nyt halua kuulostaa mitenkään mahtipontiselta ja tämä kaikki on tajuttu ja sanottu tuhanteen kertaan, mutta ei helvetti sentään.
Heinäkuussa olen siis ollut se ihminen joka oikeasti tekee asioita sen sijaan, että vain pinnaisi niitä asioita esittäviä kuvia Pinterest-kansioihin. (Älkää ymmärtäkö väärin – nyt kun olen ollut poissa Instasta, olen löytänyt Pinterestin uudestaan ja pinnannut menemään like it’s 2014. On ollut ihanaa selata kuvavirtaa, jossa kuville saa antaa itse oman merkityksensä. Unelmoida, miettiä tulevaisuutta, poistaa vanhoja kansioita jotka edustavat vanhoja unelmia. Aloittaa uusia kansioita, jotka edustavat uusia unelmia.)
Tänään kävin Instagramissa ja minut valtasi heti epämääräinen levottomuus. Ihan ensimmäiseksi näin pitkän viestin siitä, miten hirveä ja halveksittava ihminen olen. Mutta ei kyse ole edes haukkumisviesteistä – itse saan niitä onneksi aika vähän. Kyse on jostain muusta.
Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enimmäkseen kirjat ja teen juominen. Haluaisin puhua lähinnä niistä, ja puhunkin, mutta jotenkin vähän nolostellen. Ketä kiinnostaa?! Pitäisi olla jokin iso kannanotto, tai vähintääkin keskustelunavaus. Tai ainakin nyt se reelssi. Kuvasin kesäkuussa 7 sekunnin mittaisen kelan aprikooseista ja yksikään kirjoituksistani ei ole koskaan kerännyt yhtä suurta yleisöä. Mikä on ymmärrettävää, ovathan aprikoosit upeita.
Huomaan, etten oikein enää tiedä miten somessa kuuluu olla. Joskus haluaisin vaan fiilistellä vaikka sitä että jee, mulla on kivat farkut, ja alankin miettiä onko tämä nyt sitten kannustamista shoppailuun? Tai kannanotto johonkin? Housuihin? Voiko tämän tulkita niin että kannustan shoppailuun JA kannatan patriarkaattia samaan aikaan?!
En oikein jaksa enää ottaa kantaa mihinkään, koska mistä tahansa asiasta saattaa yhtäkkiä syntyä ihan kauhea haloo, jonka selvittelyyn menee koko seuraava viikko. Ei kyse ole edes siitä, että joku on eri mieltä, vaan se viestien ja hässäkän määrä. Se on uuvuttavaa. Lisäksi minusta on tullut vähän vainoharhainen. Herään joskus keskellä yötä poistamaan päivityksiäni, koska alan yhtäkkiä yön pimeydessä pelätä että joku loukkaantuu jostain sanavalinnastani – ja siitä seuraisi sitten taas se hässäkkä.
Jotenkin olen huomannut, että ilman somea ja uutissivustoja elämässä on kaiken kaikkiaan vähemmän hässäkkää. Ja että mitä vähemmän hässäkkää, sitä enemmän aikaa, ja keskittymiskykyä, ja rauhaa, ja hyvinvointia. Silloinkin, kun ei itse ole hässäkässä millään tavalla osallinen, hässäkän seuraaminen vierestä tekee päivistä jotenkin hektisen täriseviä. Ja joskus tuntuu että nykyihmisen elämä on 60% sitä että seurataan kännykältä jotain hässäkkää.
Kuplassani ei ole mitään hässäkkää, paitsi tietysti sellaista hässäkkää jonka itse kutsun sinne ja no, ehkä joskus joku humalaisen pariskunnan sanaharkka kun olen juomassa iltateetäni puistossa. Eikä kuplassani tärisytä mikään muu kuin Purple Hazen aloitustahdit.
Olen ollut vain Unbothered. Moisturized. Happy. In My Lane. Focused. Flourishing, kuten kuuluisa meemi sanoo.
Olen miettinyt (enkä varmasti ole ensimmäinen joka on miettinyt) johtaako kaikki tämä “julkinen keskustelu” oikeastaan siihen, että ihmiset lopulta itse asiassa vain passivoituvat. Kun keskusteluun osallistuminen tuntuu niin uuvuttavalta ja riskaabelilta, on helpompaa vain olla osallistumatta.
Kysyin tänään itseltäni: olenko minä passivoitunut? Mielestäni en. Toivottavasti en. Haluan yhä tietää ja oppia asioista, niistäkin joihin en osaa ottaa kantaa. On edelleen paljon asioita, joihin suhtaudun intohimoisesti, asioita joita haluan ajaa. Mutta kukaan ei voi ajaa kaikkia asioita, tai olla perillä kaikesta ja valveutunut jokaisen epäkohdan suhteen ja tehdä joka asiassa täydellisesti perusteltuja eettisiä valintoja, vaikka joskus tuntuu että somessa sitä meiltä odotetaan.
Enkä oikeastaan edes tajua miksi minun pitäisi puhua asioista joista en tiedä mitään – olen oikeasti vain joku random tyyppi joka alkoi alun perin postata nettiin asukuvia turkulaiselta parvekkeelta.
Täysin vilpittömästi kaikki kunnioitus some-vaikuttajille, jotka ottavat esille yhteiskunnan epäkohtia ja muita ongelmia ja jaksavat käydä sitä keskustelua kaikenlaisten vänkääjienkin kanssa. Ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen. Ehkä olen siihen liian mukavuudenhaluinen, viihdyn liian hyvin täällä omassa kuplassani. Haluan ehkä mieluummin kirjoittaa kirjan tai artikkelin ja sanoa vaan että tässä olis, lukekaa jos huvittaa, heippa! Kävisin ne keskustelut mieluummin viinilasin äärellä kuin erilaisissa inboxeissa.
Ja sitten voisin postailla taas kirjoista ja teestä. Olen ylipäätään miettinyt, että minulle on paljon mielekkäämpää ja luontevampaa yrittää kiinnittää ihmisten huomio siihen mikä kaikki on hyvin kuin siihen, mikä on huonosti, ja olen miettinyt tekeekö se minusta jotenkin vähemmän jalon ihmisen. Haluaisin uskoa, että maailmassa on tilaa ja tilausta kummankinlaisille ihmisille.
Some-tauon myötä olen tajunnut, miten helpottavaa on se, että kaikesta ei tarvitse olla näkemystä tai mielipidettä. Väitän, että se voisi tehdä ihan hyvää aika monille nykyihmisille. (Siinä se nyt tuli – mielipide! Hahaa.)
Luin muuten pari päivää sitten tämän Anni Saukkolan eli Instagramin Lääkäri Annin haastattelun, (jonka äiti lähetti minulle saatesanoilla “ei mitään paineita lukea mutta tää saattais kiinnostaa sua”, koska, kuten sanottua, olen lopettanut uutissivujen seuraamisen.) Pahoittelut, jos artikkelia on puitu some-feedeissänne jo kyllästymiseen asti, minähän en siitä täällä kuplassani tiedä mitään.
Jutussa oli mielestäni erinomaisia pointteja somesta, ja tuntui freesiltä että joku sanoi ne ääneen. Ainoa asia josta olin Saukkolan kanssa eri mieltä oli se, että somesta saisi rahaa vähällä vaivalla – Saukkola itsekin kertoi käyttäneensä päivätöiden jälkeen illat Instagramissa sisällöntuotantoon ja seuraajien viesteihin vastailuun. Sepä se. Voidakseen tienata somella, siellä on oikeasti oltava koko ajan. Seuraajat eivät sitä vaadi, vaan algoritmi. Paine miellyttää algoritmia muuttuu koko ajan kovemmaksi ja sen perässä pysyminen muodostaa työstä paljon suuremman osan kuin vaikka mainospostauksen kuvaaminen. Se on yksi syy, miksi itse usein mietin, haluanko enää olla mukana koko touhussa – tuntuu että somea ei enää pitäisi tehdä ihmisille, vaan algoritmille.
En ole tehnyt mitään päätöksiä somen suhteen, kunhan tässä mietiskelen ja teen huomioita. Sitäkin toivoisin maailmaan enemmän – että saisi vaan ajatella ääneen, ilman että on valmiiksi muotoiltu mielipide ja toimintasuunnitelma. Jokuhan aina toteaa tässä vaiheessa, että ei siellä somessa tarvitse olla, jos se on niin kamalaa. Se on ihan sama kuin sanoisi kenelle tahansa, joka mietiskelee oman työnsä raskaita puolia, että eihän siinä muuta kuin irtisanoudut vaan. Ja jokainen meistä tietää, että se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Sitä paitsi ei some ole pelkästään kamalaa, tietenkään. Rakastan Instassa montaa asiaa, erityisesti sitä miten helppoa sen kautta on tutustua samanhenkisiin ihmisiin varsinkin matkustaessa. On ihanaa, että kun viime viikolla tarvitsin kääntäjää, löysin välittömästi Instan kautta monta loistavaa ehdokasta. Rakastan jakaa kirjavinkkejä, kuten kaiketi tuli jo selväksi, ja kaikkien näiden vuosienkin jälkeen rakastan peilin kautta otettuja suttuisia asukuvia. Tuntuu merkitykselliseltä, kun joku kertoo oikeasti saavansa päivityksistäni iloa tai tukea tai jonkinlaisen uuden ajatuksen.
Mutta en voi olla pistämättä merkille sitä, että kun olen radikaalisti vähemmän somessa tai puhelimella ylipäätään, elämä tuntuu radikaalisti paremmalta. Faktat on faktoi.
Ehkä on mahdollista olla somessakin oikeasti oma itsensä, ilman painetta siitä että pitäisi olla jotain muuta tai pysyä muiden perässä. Unbothered, moisturized, in my lane.
En vaan tiedä onko, oikeasti. Ja juuri nyt en halua poistua kuplastani selvittämään. Täällä on niin mukavaa, että kun kuplani lopulta poksahtaa, otan ehkä Hornbyn neuvosta vaarin ja puhallan heti perään toisen.
