Toissapäivänä kävi vähän hassusti.
Kuvaus tapaturmasta: tanssi keittiössään aavistuksen liian innokkaasti Megan Thee Stallionin ja Beyoncén kappaletta Savage.
Jalkapöytäni taittui kaksinkerroin ja näin tähtiä. Mutta sitä ääntä en unohda ikinä.
KRRRRÄKKKKS.
Tai ehkä ennemminkin
KRRRRRRRRUNTS.
En tiennyt että ihmiskehosta voi kuulua sellainen ääni. Mutta ennen kaikkea olen ällistynyt siitä että ihmiskeho voi sellaisen äänen päästettyään olla… yllättävän ok. Edelleen yhtenä kappaleena. Voi jösses, me olemme sinnikkäitä olentoja.
Joskus liiankin? Juuri ennen tätä kohtalokasta muuvia olin sopinut näkeväni kavereita lähiraflan terassilla joten lähdin linkuttamaan jalalla kohti sovittua treffipaikkaa. Suostuin kääntymään takaisin kotiin vasta siinä vaiheessa kun kipu oli täysin sietämätön enkä pystynyt enää astumaan toisella jalalla. Nyt naurattaa, en tajua mitä edes ajattelin kun lähdin tällä jalalla ovesta ulos. Onneksi on ystäviä, jotka huutavat että nyt jumalauta sinne sohvalle makaamaan ja se jalka ylös!
Samaiset ystävät myös käskivät seuraavana päivänä sairaalaan, kun itse olin sitä mieltä että “ähhh se oli saleen vaan joku muljahdus, kyl se paranee itsestään”.
Hypin jääkaapille ja vessaan yhdellä jalalla. Hop hop, puputyttö.
No, lopulta suostuin hyppimään myös sairaalaan. Siellä selvisi että jalka on murtunut. Sain kepit ja kaksi viikkoa sairaslomaa.
(Pakko muuten sanoa, kun kunnallista sairaanhoitoa aina parjataan: en muista missä olisin viimeksi kohdannut yhtä monta ihanaa, hyväntuulista ihmistä kuin Haartmanin päivystyksessä! Jokainen tyyppi infotiskin miehestä sairaanhoitajiin, lääkäriin ja röntgenhoitajaan jaksoi hymyillä ja vitsailla ja suhtautua ymmärtäväisesti ja lempeästi tähän älykääpiöön.)
Viimeiset viikot ovat olleet aika intensiivisiä. Kirjan julkaisuun on liittynyt tosi paljon kaikkea sellaista hommaa jota en osannut edes ajatella ja lisäksi olen tietysti ollut aikamoisissa tunnekuohuissa. Se on jännittävää ja ihanaa, mutta toki vähän myös väsyttävää.
Helsingin paras gluteeniton pizza: Putte’s.
Aamulla eka ajatukseni oli ahh jesss tänään saan maata koko päivän sohvalla ja tilata pizzaa.
Tietysti olisin voinut ja “saanut” maata sohvalla ja tilata pizzaa myös ilman että jalkani on mäsänä.
Mutta on se vaan edelleen vaikeaa antaa itselleen lupa siihen. Olen siinä kyllä nykyään parempi kuin ennen. Maltan esimerkiksi jäädä lepäämään pienet flunssat heti pois, mutta näköjään tässä on vielä hieman harjoiteltavaa. Etenkin positiivinen jännitys ja innostus vie niin helposti mukanaan.
Mutta tällä tavalla kehoni nykyään toimii: se järjestää lomaa ja lepoa aika pian, jos en itse osaa.
Pitää siis varmaan kiittää tästäkin pikku pakkolomasta.
(Ja jos ihmisen on kerran murrettava muutama luu, saan kieltämättä pientä mielihyvää siitä, että ainakin tilanteeseen liittyi Beyoncé.)
