Kun katson suoraan eteeni juuri nyt, näen kaksi isoa pahvilaatikkoa ja yhden rullan kuplamuovia odottamassa keräykseen taittelua. Yhden rikkinäisen taulun, joka makoilee olohuoneen matolla odottamassa että joku eli minä korjaisin sen. Ikkunalaudalle on unohtunut tapetti- ja kangasnäytteitä, keittiö on täynnä työkaluja, eteisessä tilaa vievät raksatikkaat ja keskelle lattiaa on kaatunut rulla sisal-mattoa.
Mutta aina välillä katseeni pysähtyy johonkin ihanaan. Tauluun, joka nojailee seinään ympärillään väliaikaisuuden ilmapiiri, mutta eipä sen kauneus siitä muuksi muutu. Kirjahyllyn kulmaan syntyneeseen asetelmaan tai yöpöydällä olevaan kukkakimppuun. Kulmaukseen, jossa tavararöykkiön sijaan onkin vain yksi, linjakas tuoli.
Ystäväni Kia oli auttamassa minua muuttoni jälkeen. Samalla kun purimme tehotiiminä laatikoita, katsoin hämmästellen miten Kia kääri taulut ja koriste-esineet ja ruukut ja jakkarat suojapapereista ja kuplamuoveista ja alkoi ryhmitellä niitä asetelmiksi lattioille, ikkunalaudoille ja hyllyjen päälle.
Jäin taas kerran itselleni kiinni siitä typerästä, ehkä aika suomalaisille tyypillisestä ajatuksesta, että nautinnon saa sallia itselleen vasta lopuksi. Palkintona, kun ensin on saatu hommat valmiiksi.
Itse olisin luultavasti jättänyt taulut suojamuoveineen päivineen nojaamaan johonkin nurkkaan. Ajatellut, että ripustan ne sitten seinälle, kun kaikki muu on purettu ja jokainen tavara ja huonekalu on löytänyt paikkansa. Että turha niitä nyt on tänne purkaa pyörimään.
Onneksi purettiin! Siihen tulee nimittäin menemään vielä kauan, ennen kuin tässä taloudessa kaikki on valmista ja jokainen tavara paikallaan. Mutta juuri noiden kauniiden nurkkausten ansiosta kaaosta ja keskeneräisyyttä on paljon helpompi sietää. Tekee uskomattoman hyvää, kun välillä saa lepuuttaa katsettaan jossain kauniissa, rauhallisessa ja harmonisessa.
Sain hiljattain toisenkin väkevän muistutuksen epätäydellisyyden kauneudesta, kun lähdin ostamaan ystävälleni syntymäpäiväkimppua. En juurikaan tunne vielä naapurustoni liikkeitä, joten marssin vain sisään ensimmäiseen kukkakauppaan, joka tuli vastaan.
Tiesin heti saapuneeni uuteen lempikukkakauppaani. MU Filosofian tilassa vallitsi poikkeuksellisen hyvä tunnelma, valtava havuasetelma kiipesi ikkunaa pitkin, huoneen perällä oli pieni teepiste ja ovessa japanilaistyyliset noren-verhot. Kimpuissa oli sulassa sovussa parhaassa loistossaan olevia, vähän jo nuupahtaneita ja täysin kuivuneitakin kukkia.
Ei kenties sattumaa, että paikan omistajaksi esittäytyi kiinalainen nainen – tällaisessa suhtautumisessa kauneuteen on jotain itämaiselle estetiikalle ja filosofialle tyypillistä, länsimaiselle vierasta. (Siinä missä eurooppalainen estetiikka on pitkälti perustunut muinaisten kreikkalaisten hinkuun täydellisyydestä, esimerkiksi Japanin wabi sabi -estetiikassa on kauniina nähty nimenomaan epätäydellisyys, ajan jättämät jäljet ja kaiken alati muuttuva luonne.)
MU Filosofian kimppujen keskellä tunsin oloni oudon lohdutetuksi. Nämäkin ovat kauniita, nämäkin kelpaavat, näitäkin ihmiset haluavat kotiinsa ostaa.
Ja niinhän se menee: kun muiden epätäydellisyyden tai keskeneräisyyden alkaa nähdä kauniina, samaiset piirteet on helpompi alkaa hyväksyä myös itsessään.
Helmasyntini on aina ollut kärsimättömyys, eikä ole kerta tai kaksi kun olen saanut kuulla (joko muiden suusta tai omastani) että sun pitäis kyl Eeva oppia vähän sietämään keskeneräisyyttä.
Se on varmasti totta, ja mielestäni olen siinä aika kovasti kehittynytkin vuosien harjoittelun tuloksena. Mutta olen tässä viime päivinä miettinyt, että olisiko asiaan parempikin – tai ainakin nautinnollisempi – lähestymistapa?
Josko sen sijaan että opettelee sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä, opettelisikin etsimään niistä kauneutta ja nautintoa.
Ystäväni osaa sen, kukkakauppiaani osaa sen. Minäkin aion kehittyä mestariksi… ja juhlia keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni siinäkin, etten ihan vielä ole sellainen.
