Viimeiset 20 vuotta mukanani on kulkenut sinnikäs seuralainen – kipu. En aikaisemmin pitänyt sitä isona juttuna. Olin jotakuinkin hyväksynyt sen osaksi elämääni, ajatellut, että asiat voisivat olla pahemminkin.
Tänä vuonna yhteiselomme alkoi muuttua. Kipu ei enää tyytynyt siihen sivurooliin, joka sillä oli elämässäni tähän asti ollut, vaan se alkoi vaatia enemmän ja enemmän tilaa. Siinä missä kipu oli aikaisemmin ollut hiljainen seuralainen, joka kulki mukana päivissäni, nyt se alkoi määräillä niiden kulkua.
Keväällä kävin eräällä erikoislääkärillä, alansa huipulla, joka totesi oikeastaan mitään enempää ei ole enää tehtävissä. Lähdin vastaanotolta lihasrelaksanttiresepti kädessä ja itku silmässä.
Ajattelin kaksi päivää niitä sanoja: mitään enempää ei ole enää tehtävissä. Laskin, kuinka monta vuotta elämää minulla olisi hyvällä onnella vielä jäljellä. 40? 50? 60? Kestäisinkö ajatusta siitä, että eläisin vielä nelkytviiskytkuuskyt vuotta kivun kanssa? Vastaus oli selvä: en. Joku toinen, minua vahvempi, varmaan kestäisi. Kestääkin, tiedän, vielä tuhat kertaa pahempaa. Minusta ajatus tällaisesta elämästä tuntui kuitenkin täysin toivottomalta.
Kuten usein käy, toivottomuutta seurasi sellainen kiukun puuska, joka antaa juuri tarpeeksi potkua yrittää vielä kerran. Vai että mitään ei ole tehtävissä?! Päätin, että lääkärin sanoista huolimatta en luovuta, vaan jatkan vastausten etsintää. Teen kivuttomasta elämästä päätavoitteeni. Sitoudun siihen. Kokeilen mitä vain ja laitan silmät kiinni, kun lasku tulee.
Olen keväästä asti käynyt osteopaatilla, fysioterapeutilla sekä Alexander-tekniikan tunneilla ja kokeillut erilaisia hengitykseen ja rentoutumiseen perustuvia kivunhallintaharjoituksia. En ole ratkaissut kipuani, mutta olen oppinut ymmärtämään sitä. Siinä sivussa olen oppinut valtavasti paitsi kehostani, myös itsestäni. Siitä millä tavalla olen tässä maailmassa ja miten tottumukseni ja jopa ajatukseni ylläpitävät kipua.
Suurimmat oivallukset minulle on toistaiseksi tarjonnut Alexander-tekniikka, josta moni onkin jo kysellyt minulta kokemuksia kun mainitsin Instagramissa käyväni tunneilla.
Päädyin alun perin tunneille, koska tekniikan opettaja Assi Aladin oli seurannut kipusaagaani ja ehdotti, että tulisin kokeilemaan – tästä voisi kuulemma olla minulle hyötyä. Tiesin Alexander-tekniikan nimeltä, koska tekniikka on tunnettu puhujien, muusikoiden, ja näyttelijöiden keskuudessa, siis erityisesti ihmisten jotka käyttävät kehoa ja ääntä työkaluinaan. Se sopii kuitenkin kaikille, koska uskoisin, että lähes jokaisella modernilla länsimaalaisella ihmisellä on kehoa kuormittavia, haitallisia tottumuksia ja tapoja toimia. (Viime aikoina seuratessani ystävien pienten lasten olemista ja tekemistä olen huomannut, että he toimivat täysin luonnostaan Alexander-tekniikan oppien mukaan – me aikuiset olemme ongelmissa.)
Alexander-tekniikasta on hyvin vaikea kirjoittaa tai kertoa, koska kaikki tunneilla tehtävä on niin hienovaraista ja vaikeaa selittää. Kyse ei ole jumpasta, venyttelystä, hieronnasta tai mistään muustakaan mikä ensimmäisenä tulee mieleen kehotyöskentelystä. Tunneilla kehoa opetetaan toimimaan kevyemmin ja vapaammin, ja joskus se tapahtuu pelkästään kevyen kosketuksen tai oikeanlaisen ajatuksen voimalla. Alexander-tekniikassa onkin tavallaan kyse siitä, miten voi oppia tekemään vähemmän, ei enemmän. Pysähtymään ennen kuin toimii, vastustamaan totuttuja refleksinomaisia tapoja käyttää kehoa.
Muutamalla ensimmäisellä tunnilla en tajunnut mitään, mutta tunsin kyllä aina lähteväni tunneilta pari senttiä pidempänä ja rennompana. Heti astuttuani ulos ovesta pääni kuitenkin tyhjeni, enkä suonut opetuksille ajatustakaan ennen seuraavan viikon tuntia.
Ehkä kolmannen tai neljännen tunnin jälkeen koin jonkinlaisen henkilökohtaisen läpimurron. Olin nousemassa vessanpöntöltä (joo joo, me kaikki käymme vessassa) kun yhtäkkiä mieleeni pälkähti ajatus: hetkonen, minä osaan tehdä tämän kevyemminkin. Kun jalkapohjat ottavat tuen lattiasta ja päälaki näyttää suunnan, ei tarvitse kuin taipua hiukan eteenpäin ja kas… seison.
Pikku hiljaa tuntien opit alkoivat valua arkeen. Tajusin, miten paljon teen koko ajan täysin turhaa työtä. Käytän koko kehoa asioihin, jotka voisi tehdä sormenpäällä. Aina kantaessani kauppakassia puristin kahvoja täysillä, vaikka kassi pysyisi hyppysissä kevyemmälläkin otteella. Kirjoittaessani käsin käytin kynän liikuttamiseen koko yläkropan voimaa. Istuessani Ei ihmekään, että olen jatkuvasti uupunut!
Löysin itsestäni paljon kuormittavia tapoja, jotka liittyvät yksinkertaisesti naisena olemiseen. Moni meistä on oppinut jatkuvasti esimerkiksi jännittämään vatsaa ja reisiä sekä hengittämään pinnallisesti, jotta emme näyttäisi ”isoilta”.
Ennen kaikkea Alexander-tekniikan myötä tajusin, että jännitän lihaksiani ja kannattelen kehoani aivan koko ajan. Istuessani istuinluuni eivät oikeasti laskeudu tuolille. Silloinkin kun kuvittelen “rentoutuvani” sohvalla maaten, niskani, hartiani ja takaraivoni ovat jatkuvasti jännittyneinä. Se on minun tapani olla olemassa maailmassa: aina kannattelemassa, ei koskaan kannateltavana.
Krooniset kipuni ovat pahimmat niskan, kaulan ja pään alueella. Koin melkoisen ahaa-elämyksen yhtenä päivänä, kun luin Michael J. Gelbin kirjaa Vapaana oppimaan, jossa mainittiin, että keho reagoi pelästymiseen aina kaulan lihaksilla. Reaktiosta seuraa kaulan, pään ja keskivartalon yhteyden häiriintyminen. “Useimmat viettävät suuren osan ajastaan pelästysrefleksiä muistuttavassa tilassa, ja monille vanhemmille ihmisille siitä on valitettavasti tullut pysyvä olomuoto.”
Tajusin, että juuri tästä on omalla kohdallani kyse. Kehoni on oppinut lapsena olemaan koko ajan varuillaan, ja siksi lihasjännityksestä on tullut sen “oletusasetus”. Siksi mieleni osaa rentoutua ja hellittää – on siinä itse asiassa nykyään jo varsin taitava – mutta kehoni ei.
Siksi jännitän koko ajan lihaksiani silloinkin kun kuvittelen rentoutuvani, ja siksi hermostoni on aina vähän ylikierroksilla… mikä taas on juurisyy monenlaisille vaivoille.
Olen päässyt Alexander-tekniikan myötä kokemaan välähdyksiä siitä, miltä tuntuu kun jännityksestä pystyy päästämään irti. Paras opettaja tähän on ollut tekniikka nimeltä aktiivinen lepo (constructive rest, semi-supine). Siinä maataan lattialla pieni kirjapino niskan alla, polvet koukussa ja silmät auki. Keholle ei yritetä tehdä mitään tai siinä ei yritetä muuttaa mitään, korkeintaan ajatellaan kehon suuntauksia ja yritetään antautua lattian kannateltavaksi. Tekniikka ei kuulosta juuri miltään eikä myöskään näytä siltä, mutta itselleni se on ollut mullistava juttu. Tunnen kuinka kehoon tulee tilaa ja vapautta. Hermosto rauhoittuu ja sen myötä myös suolisto ja mieli. Joskus, kun olen hyvin onnekas, niska rentoutuu.
Alexander-tekniikassa on paljon sellaista, mikä on täysin vallitsevaa kulttuuria vastaan. Helposti ajattelee, ettei se voi olla tehokasta tai ettei siinä voi olla mitään järkeä, koska “eihän tässä tapahdu mitään” tai “eihän tässä tehdä mitään”.
Mutta entä jos iso osa ongelmistamme johtuukin juuri siitä, että koko ajan tapahtuu niin paljon ja jatkuvasti tehdään liikaa?
Alexander-tekniikka ei kuitenkaan ole rentoutumistekniikka, vaan se on nimenomaan keino opetella tuomaan rentous ja keveys mukaan tekemiseen ja arkipäivän olemiseen. Opettajani Assi kutsui sitä “4D-mindfulnessiksi”, ja se on minusta erinomaisesti sanottu – Alexander-tekniikka on nimenomaan arkipäivän mindfulnessia. Aktiivinen lepo on pysähtymisharjoitus, mutta muuten tekniikoiden tarkoitus on tulla osaksi jokapäiväistä elämää.
Tekniikan harjoittelu on vaatinut valtavasti kärsivällisyyttä, mutta pikku hiljaa tunnilla opittu on alkanut näkyä myös arkielämässäni. Jännitän edelleen suurimman osan ajasta kehoani ja käytän aivan liikaa voimaa kaikessa tekemisessä. Äsken tätä kirjoittaessani läppärini alkoi varoitella tyhjentyvästä akusta. Huomasin, että laittaessani pistoketta pistorasiaan käytin siihen koko hartialinjani voimia, ja kun pistoke ei meinannut mennä paikoilleen, hain vauhtia puremalla hampaita yhteen ja rutistin kaikki naaman ja kämmeneni lihakset rusinoiksi.
Mutta taikasana onkin: huomasin.
Aikaisemmin en olisi huomannut. Joka kerta kun huomaan, minulla on mahdollisuus toimia toisin ja syöttää kehon lihasmuistille uudenlaisia kokemuksia.
Vaikka muistaisin päästää irti jännityksestä vain pari kertaa päivässä, jokainen kerta opettaa keholle, että on toisenkinlainen tapa toimia.
Kevyempi, vapaampi tapa. Kivuttomampi tapa.
Alexander-tekniikasta lisätietoa esim:
Suomen Alexander-tekniikan opettajat Finstat Ry
Sain mahdollisuuden testata Alexander-tekniikan tunteja maksutta.