
On olemassa eräät sanat, joita olen ajatellut kymmenen vuoden ajan. Ne tulevat mieleeni kesken päivän, mitä kummallisimmissa hetkissä, mutta usein juuri silloin kun tarvitsen niitä eniten:
I have loved you with an everlasting love;
I have drawn you with unfailing kindness.
(Sanat ovat Vanhasta testamentista ja suomenkielisessä käännöksessä ne ovat niin tylsät, että en jaksa nyt edes tarkistaa miten ne menevät. Mutta takaan, että ne eivät inspiroisi ketään kymmenen minuutin saati kymmenen vuoden ajan.)
Muistan, kun luin sanat ensimmäisen kerran. Jokin sisälläni liikahti, suorastaan järkyttyi. Sanat tuntuivat pöyristyttäviltä. Voiko noin sanoa? Voiko tuollaista edes toivoa, saati pyytää? Ikuista rakkautta, päättymätöntä lempeyttä?
Että joku voisi nähdä minutkin sellaisten linssien läpi?
Ehkä voikin, joku tätä maailmaa suurempi. Ehkä jopa tässä maailmassa, kai sitä oudompaakin on tapahtunut.
Ja jos sellaista kokemusta ei satukaan kohdalle tässä elämässä ja tässä maailmassa, haluaisin uskoa, ettei se johtunut siitä, etten olisi ansainnut sitä. Jos siis tässä elämässä jonkun on mahdollista suhtautua minuun ikuisella rakkaudella ja päättymättömällä lempeydellä, se joku voin yhtä hyvin olla minä.

Siispä muistutan itseäni aina uudestaan: everlasting love, unfailing kindness.
Jos kaikki tämä tuntuu kovin korkealentoiselta, mainittakoon että aloin kirjoittaa tästä juuri nyt siksi, että muistin jälleen, että voin jokaisessa tilanteessa soveltaa ajatusta käytäntöön. Kuten tässä yhtenä päivänä kun olin kaksi päivää kärvistellyt mitä epämukavimmassa cocktailissa: niskasärky, krampit ja hormonaaliset oikuttelut, viikonlopun viinit, unettomat yöt, kroonisen vatsakivun leimahdus.
Makasin sohvalla hirveässä olossani liikkumatta ja pohdin, pitäisikö woltata pizzaa. Sitten mietin, mitä tekisin jos katsoisin itseäni with unfailing kindness.
En vaatisi itseltäni suuria, en piiskaisi, syyllistäisi tai yrittäisi tsempata. Mutta ehkä en myöskään tilaisi sitä pizzaa (ei tunnetusti se paras lääke vatsakipuihin). Ehkä lempeästi ohjailisin itseäni kohti asioita, joista oloni paranee, ei pahene.
Mitä tekisi unfailing kindness, päättymätön lempeys? Tuona päivänä se puki ylleni lämpimimmät ja mukavimmat verkkarini. Lähti kanssani kävelylle. Kiersi lahden ympäri hissukseen. Tuli seuranani kotiin ja teki mustikkasmoothien.

Oloni parani matemaattisella tarkkuudella välittömästi 50%. Muistin, että niinhän käy aina, kun kohtelee itseään kiltisti ja tekee itseään kohtaan kilttejä valintoja. Olo paranee. Se on kuulkaa kummallista se – kiltteys, lempeys ja hyvät valinnat.
Sitten keitin teetä ja söin vähän joulusuklaata. Vaikka on vasta lokakuu. Sekin tuntui pieneltä rakkauden teolta.