Tämä vuosia sitten burnarista alkanut healing journeyni, kuten nykyään sanotaan, on ollut yhtä loputonta kurssin korjaamista. Lähden johonkin suuntaan ja tajuan menneeni taas väärään suuntaan – tai oikeaan suuntaan mutta liian pitkälle. Otan pari askelta takapakkia, korjaan kurssia, katsotaanpa uudestaan…
Ajattelin esimerkiksi pitkään, että oppiakseni hallitsemaan stressiä ja päästäkseni eroon jatkuvasta suorittamisesta, minun pitäisi lakata tekemästä niin paljon asioita. Olla mahdollisimman paljon paikoillani ja tekemättä mitään. Levätä.
Lepäsin, lepäsin ja lepäsin. Lepäsin vuosia! Ja silti väsytti.
Kurssin korjaus, toisesta ääripäästä aavistuksen keskitietä kohti: tajusin, että loputtomaan väsymykseeni ei auta loputon lepääminen. Siihen auttaa elämä itse: toiset ihmiset, aurinko, metsä, nauraminen, kiinnostavat asiat, uteliaisuus elämää kohtaan, merivesi, tuuli hiuksissa… ja kyllä, toisinaan asioiden tekeminen.
Juttu, jonka lopulta tajusin (ja hyväksyin) itsessäni: minä nyt vain olen tällainen puuhastelija. Voin parhaiten, kun on tekemistä. Liiallisesta lepäilystä ja luppoajasta muutun vain apaattiseksi. (Rajansa kaikella ja tasapaino kaikessa, toki. Olen toden teolla harjoitellut antamaan itselleni luvan olla tekemättä mitään, kun tunnen aidosti olevani sen tarpeessa – ja toisaalta sitäkin, etten pakenisi vaikeita tunteita tai ajatuksia jatkuvaan tekemiseen.)
Viime viikolla tajusin taas uuden asian itsestäni: minua ei kuormita se, että tekemistä on paljon, vaan se, että aikatauluja on paljon.
Se mikä minua syö on tunne siitä, että nytkin pitäisi jo olla matkalla johonkin muualle, olla jossain muualla kuin tässä.
Viimeiset kolme viikkoa kalenterini on ollut täynnä merkintöjä. Vaikka suurin osa niistä on ollut kivoja ja kiinnostavia juttuja, huomasin ilmassa ilmiselviä merkkejä stressaantumisesta.
Mitättömät asiat alkoivat ärsyttää.
Olin koko ajan suoritusmoodissa, en osannut päästää irti siitä ajatuksesta, että nytkin pitäisi edistää jotain seuraavaa asiaa, jonka saa vedettyä to do -listalta yli.
Siitä seurasi kaikki tyypillinen kehollinen stressitauhka – huonot yöunet, ahdas tunne rintalastassa, te tiedätte nämä.
Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun kalenterissani ei ollut yhtään merkintää. Sattui niinkin, että Helsingissä sataa kaatamalla. Se on aina omiaan hiljentämään kaupungin tahtia. Ihmisiä on vähemmän liikkeellä, ratikassa mahtuu ottamaan leppoisan asennon. Kaikilla on kiire juosta sateensuojaan, mutta muuten ilmassa on tiettyä sallivuutta: joitain asioita sopii lykätä vain siksi, että sataa.
Nyt opettelen taas jotain uutta: tajusin, että minun täytyy varjella tarkemmin tyhjää tilaa kalenterissa. Asetin tavoitteeksi ainakin yhden, mieluummin kaksi päivää viikossa, kun kalenterissa ei ole yhtään merkintää. Se ei tarkoita kahta päivää ilman tekemistä, vaan kahta päivää kun voin aamulla miettiä mitä juuri tänään huvittaisi tehdä. Lähteä museoon tai kiertelemään kirppiksiä, soittaa kaverille, järjestää kotona kaappeja. Tai sitten vain notkua koko päivä pyjamassa kirjan kanssa.
Tuntuu ylellisen herkulliselta herätä uuteen aamuun ja ajatella, että tänään voin tehdä tai olla tekemättä ihan mitä huvittaa.
(Se, että tällainen tuntuu ylelliseltä eikä itsestäänselvältä, on sinänsä kiinnostava ja vähän pelottavakin huomio. Mietin sitä joskus toiste lisää.)
Kalenterimerkintöjen määrän lisäksi olen miettinyt niiden laatua sekä priorisointia, niin viikkotasolla kuin koko elämän tasolla. Jos kalenterini on täynnä työjuttuja tai kissanristiäisiä, milloin siellä on tilaa niille asioille, joihin oikeasti haluan lyhyen elämäni käyttää?
Jos olet tutustunut henkilökohtaisen talouden hallintaan, olet varmaankin kuullut säästä ensin -periaatteesta. Sen periaatteen mukaan tuloista laitetaan ensin säästöön tietty prosenttimäärä tai tietty summa, ja sen jälkeen katsotaan miten paljon jää rahaa käytettäväksi. Siis sen sijaan, että ensin käytettäisiin rahaa ja kuun lopuksi katsottaisiin, paljonko jää säästöön. (Yleensä ei yhtään.)
Olen miettinyt, että saamaa periaatetta voisi käyttää kalenterin täyttämiseen. Merkitsisi ihan ensimmäiseksi kalenteriin niitä asioita, jotka tuovat itselle iloa ja edustavat sellaista elämää, jota oikeasti haluaa elää. Usein kalenteri täyttyy kaikenlaisesta muka-välttämättömästä, ja sen jälkeen katsotaan paljonko jää aikaa kivoihin asioihin. (Yleensä ei yhtään.)
Mitä jos kirjaisi kalenteriin kaikista hauskimmat ja tärkeimmät asiat ensin ja sen jälkeen katsoisi miten paljon jää aikaa muulle? Minulle viime viikon tärkeimpiä merkintöjä eivät oikeasti olleet deadlinet tai palaverit, vaikka joskus ne tuntuvat tärkeiltä vain siksi että ne ovat kiireellisiä (ja kuinka usein ne todella ovat sitäkään?). Oikeasti tärkeitä merkintöjä olivat lounas Mikko & Jaana, laulutunti, keramiikka, squash Tiina ja Ateneum Heli.
Tuollaisten merkintöjen pitäisi aina olla prioriteettilistan kärjessä. Ei häntäpäässä, jonne ne usein putoavat, kun on liian kiire juosta kohti jotain.
Jotain kuviteltua maalia, jonka jälkeen tämä viikko on vihdoin valmis. Viikoilla vain on tapana muuttua kuukausiksi, kuukausilla vuosiksi, kunnes… hups.
