Viime vuosi ei ollut meikätytölle taloudellista juhlaa. Olin suuren osan vuodesta sairaslomalla, ja se teki melkoisen loven lompakkoon. Säästötili tyhjeni ja opin arvostamaan kalapuikkoja ja pannuperunoita.
Vuoden lopussa sain yllättäen isot veronpalautukset. Ensin käyttäydyin järkevän kansalaisen tavoin: maksoin kaikki laskut, yrittäjäeläkkeet, vakuutukset, asumiskulut, ennakkoverot ja arvonlisäverot.

Sen jälkeen klikkasin tieni luksusnettikauppaan ja ostin ylivoimaisesti kalleimman asusteen, mitä olen koskaan omistanut.

En ole ikinä ollut laukkuihminen, joten en ymmärtänyt myöskään sikakalliiden laukkujen viehätystä. Ennen hankintaani omistin kaksi laukkua – yhden pienehkön hajonneen nahkalaukun ja toisen, kamalan kulahtaneen mokkapussukan, jossa raahasin omaisuuttani päivästä toiseen. Päätin jo kaksi vuotta sitten, että jos joskus löydän laukun, joka sykähdyttää ja sopii arkikäyttöön, saan ostaa sen vaikka se olisi kalliskin.

Tosin kalliilla ajattelin joitain satasia. En ikinä ajatellut olevani nainen, joka pistää pakaasiin kuukauden vuokran.  Ehkä olin hetkellisessä mielenhäiriössä, ehkä vuoden kestäneen pennien venyttämisen jälkeen halusin näyttää keskisormea talousjumalille.

Mutta tiedättekö? En ole katunut ostostani yhtään saati tuntenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedän, että se oli tavallaan aivan järjetön. Fiksu olisi säästänyt rahat pahan päivän varalle tai pistänyt ne poikimaan. En minä – päätin sijoittaa kauniimpaan arkeen.

Laukku kulkee mukana joka ikinen päivä, se on kuin isäntäänsä seuraava uskollinen lemmikki. Ei siis ole ihan sama, millaisesta pussukasta kaivaa kännykkänsä sata kertaa päivässä.

Oma lemmikkini tosin on varsin vaativa. Aamuisin en halua enää lähteä ulos missä tahansa rytkyissä, koska silloin musta Italiassa käsintehty seuralaiseni tuijottaa minua halveksuvasti eteisestä. Kahvilassa ripustan sen koukkuun enkä kotona tipauta sitä eteiseen kuraisten kenkien joukkoon. Ryhtini oikenee kuin itsestään, kun laukku heiluu olallani.

Kallis tavara opettaa jotain, minkä tulisi olla itsestäänselvää tavaran hinnasta riippumatta: että omaisuutta – omaa ja muiden – pitäisi kohdella kauniisti ja kunnioittavasti. Me länsimaiset ihmiset vain olemme niin tottuneita tavaraan ja sen paljouteen, että arvostusta pitää hieman ravistella hereille.

Osittain laukun hinta näkyy laadussa: jokainen pisto on viimeistelty, ja kun äitini koira päättää terottaa kynsiään siihen, pienen hieronnan jälkeen nahka korjaa itse itsensä. Toisaalta tiedostan myös olevani luksusmuotiteollisuuden mielikuvien uhri, mutta en oikeastaan välitä. Rakastan laukkuani ja ilahdun ja tunnen oloni erityiseksi joka kerta, kun saan ottaa sen käteeni. Siihen nähden sijoitus oli joka pennin väärti, mutta samalla siinä piilee pieni vaara.

Varoituksen sana: kun on kerran pistänyt sileäksi pienen omaisuuden, kynnys tehdä se uudestaan madaltuu huomattavasti. Numerot eivät enää näytäkään tähtitieteellisen suurilta, ja toisaalta sitä saattaa erehtyä kuvittelemaan, että ainutkertaisen ilon voi noin vain ostaa uudestaan ja uudestaan. Vaikka olen nyt nainen, joka on törsännyt kuukauden vuokran laukkuun, en halua muutta naiseksi, jolle sellainen on ihan normaalia. En halua, että ylellisistä tavaroista tulee minulle normaaleja – haluan, että ne ovat jatkossakin aivan erityisiä.

Tavaranpaljouteen turtuminen kun ei katso tavaroiden hintaa tai laatua. Ehkä jonkin aikaa säväreitä voi saada ostamalla kalliimpia ja kalliimpia tavaroita, mutta lopulta sekään ei enää sammuta janoa (sen sijaan saattaa huomata päätyneensä velkakierteeseen, kuten nykyään yhä useammille käy). Siksi on tärkeämpää oppia hakemaan kicksit jostain muualta kuin ainaisesta uuden hankkimisesta. Vaikka siitä, että pitää rakastavaa huolta siitä, mitä jo omistaa.

Kuules lemmikkini, aion yrittää parhaani.

Teksti: Eeva Kolu
Kuvat: Jenna Kämäräinen