Aamut ovat lempiaikaani, mutta toisaalta joskus myös aika vaikeita.
Pitkään ensimmäinen ajatukseni aamuisin oli pakokauhu. Mitä kaikkea pitää tänään tehdä? Mitä olen unohtanut tehdä? Mitä jos en saa aikaiseksi mitään, mitä pitäisi? Nämä ovat usein ensimmäisenä mielessä silloinkin, kun kaikki on oikeasti täysin reilassa.
Viime viikolla heitin kuvaannolliseen roskakoriin yhden projektin, josta olin ajatellut hyvää varasuunnitelmaa. Mutta sitten totesin, että en halua laittaa panoksiani mihinkään varasuunnitelmaan, vaan siihen oikeaan. En vain vielä tiedä mikä se on.
Joten kaiken järjen mukaan nyt vasta pitäisikin ahdistaa. Päivä edessä, eikä mitään tehtävää, ei suunnitelmaa, jota edistää! Mutta ei… heräsin pitkästä aikaa levollisin mielin. Katson kelloa. Jaahas, kuusi. Tässähän ehtii vielä vaikka mitä ennen ensimmäistä tapaamista.
Kääriydyin toppatakkiin (!) ja tepastelin tunnin heräilevässä Helsingissä. Heräävän kaupungin ihanuus on klisee, mutta se on klisee, koska se on totta.
Kävellessäni kuuntelin äänikirjana Mindy Kalingin uutta kirjaa Why Not Me. Se on aika mainio.
Tulin kotiin. Kuuntelin Arethaa, selailin sisustuslehteä, keitin kahvit ja tein kaksi voileipää. Voileipä! Mikä ihana asia.
Joskus tässä välttele gluteeniamaitoasokeriakaikkea -hässäkässä unohtuu, mikä on oikeasti hienoa. Leipä, voi ja juusto.
Ja joskus tässä kaikessa muussa hässäkässä unohtuu se, mikä on oikeasti totta. Että kun aamulla herää elelemään elämäänsä, ei ehkä kuuluisi ensimmäiseksi ahdistaa.
