Aiemmin tällä viikolla jatkoin kaappieni tyhjentelyä ja mietin, mitä voisin pyytää siitä ja tuosta tavarasta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että saan enemmän iloa kyseisten tavaroiden poissaolosta kuin niiden omistamisesta. Mietin, että ottamalla ne vastaan joku oikeastaan tekee minulle palveluksen.

Pistin kamat ilmaiseksi kiertoon Facebook-ryhmässä ja sainkin vielä myöhemmin illalla kiittelyviestin siitä, kuinka tavarat olivat mieluisia ja tulivat tarpeeseen.

Ja kuinkas kävikään – tänään tuntematon ihminen koputti autonikkunaan ja tarjosi parkkilappua, jossa oli vielä aikaa jäljellä.

Eilen illalla kaupan kassalla tajusin jättäneeni lompakon kotiin ja täysin tuntematon nainen tarjoutui maksamaan ruokaostokseni. Kiittelin vuolaasti ja vähän nolona, vannoin että ehkä jonain päivänä saan tilaisuuden tehdä vastapalveluksen, ja nainen vastasi

höpö höpö, ja kaikkea hyvää sinulle.

Näin se tuntuu toimivan: mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Se, mitä pistää kiertämään, palautuu itselle takaisin. Usein vielä moninkertaisena ja mitä yllättävimmissä muodoissa…

On yksi lainaus, joka usein laitetaan Anne Frankin nimiin – “kenestäkään ei ole koskaan tullut köyhä antamalla”. Jep. Anteliaisuus on suomalaisessa kulttuurissa aivan liian aliarvostettua, sekä luonteenpiirteenä että tapana tehdä muut ja itsensä onnellisemmaksi.

Eikä anteliaisuus ole vain varakkaiden yksinoikeus. Kaikilla on jotain, mitä pistää eteenpäin – jos ei materiaa niin aikaa, apua tai kauniita sanoja.

Olen usein köyhissä maissa matkustaessani sydän sykkyrällä hämmäestellyt sitä, kuinka minua paljon köyhemmät ihmiset antavat vähästäänkin itseään paljon vauraammalle muukalaiselle. Suomessa taas ihan mainiosti toimeentulevat aikuiset alkavat ravintolalaskun tullessa laskea kenen juoma maksoi kaksi euroa enemmän kuin muiden.

Kun uskaltaa hellittää ja luottaa siihen, että tilit kyllä tasaantuvat jossain vaiheessa, elämässä on taas yksi asia vähemmän, mistä stressata. Se on heittämällä parin euron arvoinen sijoitus.