Lähden ensi kuussa pyhiinvaellukselle Espanjaan. Maantieteellinen määränpääni on Santiago de Compostela, henkinen määränpääni… no jaa. Olisi varmaan itsepetosta väittää, ettenkö olisi lähdössä tälle reissulle etsimään jotain. Mutta mitä, sitä en vielä tiedä.
Sain idean jo vuosia sitten, kun kuulin että Santiagon vaellus on yhä voimissaan ja voi hyvin (mielikuvissani pyhiinvaeltajat kuuluivat keskiajalle ristiretkeläisten ja lohikäärmeiden kanssa). En tosin tutkinut asiaa yhtään sen enempää, tuumasin vain jaahas juu kuulostaa jännältä, tuon minäkin vielä joskus teen. Ja sitten unohdin koko jutun.
Täksi syyskuuksi minun piti lähteä Kanadaan, mutta kohdattuani pankkitilini saldon silmästä silmään jouduin keksimään toisen suunnitelman. Ajatus pyhiinvaelluksesta (“pyhiinvaellus = askeesi = ei tarvita paljon rahaa!”) pomppasi jostain yllättäen mieleeni.
Vaikka koko juttu oli täysi päähänpisto, innostukseni on kasvanut sitä mukaa mitä lähemmäs lähtö hiipii. Juuri nyt ei ole mitään muuta matkaa, jolle olisin mieluummin lähdössä (unohdin jo koko Kanadan). En muista milloin olisin viimeksi ollut jostain yhtä innoissani kuin nyt olen ajatuksesta, että pian saan kävellä reilut 300 kilometriä yksin rinkka selässä ja nukkua yöt kapisissa pyhiinvaeltajien majataloissa.
Tänään postissa saapui pyhiinvaelluspassi. Tilasin Goretex-lenkkarit ja matkalakanan. Mietin, mistä saisi rakkolaastareita tukkupakkauksissa.
Olen myös alkanut vihdoin hieman lukea siitä mihin olen menossa. Vasta nyt älysin, että olen menossa paitsi caminolle, myös Espanjaan. Olin niin innoissani kävelemisestä ja Jumalan mahdollisesta näyttäytymisestä jossain Galician tienmutkassa, että olin kokonaan unohtanut itse Espanjan! Tapakset ja punaviinin! Ja sen, että pääsen taas sönköttämään tuhat kertaa päivässä … ööö… como se dice se-ja-se en español…?
Matkani tärkeimmät sanat olen jo painanut mieleeni. Peregrino. Se tarkoittaa pyhiinvaeltajaa.
Ja jamón. Se tarkoittaa kinkkua. Ollaan sentään Espanjassa.
