– Mä tykkään kyl naisilla vihreistä silmistä, uijui. Oon mä sinisilmäsiäkin tapaillut, mut saatana kun ei niiden kans tuu toimeen.
– Ruskeet on kyllä hyvät.
– Mutsil ja siskol on molemmilla, ei pysty.
Kesäisenä keskiviikkona Helsingissä (siis: tänään) salakuuntelin kahden laitapuolenkulkijan keskustelua.
Mietin, että itse en kyllä edes huomaa minkä väriset silmät ihmisillä on, saati että valitsisin treffikumppanini sen perusteella.
Ihan sama, minkä väriset silmät, kunhan käyttää niitä.
Rakastan: miehiä, jotka katsovat silmiin. Vaikka en läheskään aina uskalla katsoa takaisin.
– Mun nimi on muuten Teemu.
– Mun kans. TEMMI!
– Joo, ainoo lempinimi mitä mä en kestä on Teme. En vastaa jos joku sanoo Temeks.
– Sama. Paitsi jos se on joku hyvännäkönen nainen.
– Joo. (imitoi naista) TEME!
– Mut sekin vaan sillon jos ollaan kahestaan.
Tunnen aika monta Teemua. En ole tainnut kutsua ketään heistä koskaan Temeksi. Yhtä kutsuin kyllä kerran kusipääksi. Se oli ehkä vähän liioittelua.
Eevasta ei saa väännettyä oikein mitään lempinimiä, siitä olin joskus lapsena pahoillani. Oli jotenkin ulkopuolinen olo kaikkien Henkkojen ja Jossujen keskellä. Toisaalta saan ilmeisesti olla kiitollinen – yksikään ihmissuhteeni ei ole koskaan kaatunut ärsyttävään lempinimeen.
(Eikä tietääkseni myöskään väärän värisiin silmiin. Omani ovat muuten vihreät, vaikka ihmiset aina luulevat niitä ruskeiksi.)
Vuosikausia ainoa nimi, jota oikeasti inhosin, oli Niko. Ja tietenkin rakastuin päätäpahkaa yhteen Nikoon. Siitäs sain.
En muista minkä väriset silmät hänellä oli, mutta on paljon muuta mitä en koskaan unohda.
Lapsena halusin olla Eevan sijaan Jenni, ja toivoin että tulevan aviomieheni nimi olisi Frank. Häpesin toista nimeäni, Kirsikka.
Vaan ehkäpä Frank rakastaa kirsikoita.
– Hei saaksmä sun yhteystiedot? Ois kiva olla kavereita.
(Skoolaavat lonkerotölkeillä)
– Joo, ollaan frendejä, mut en mä koskaan anna mitään yhteystietoja. Mä luotan siihen, et me tavataan vielä.
