Terveisiä Suomen Turusta!

Ruisrock oli ihana. Frimanin Laura tuumasi blogissaan, että Jumala rakastaa Ruisrockia ja näin tosiaan taitaa olla. Mikä tuuri, että kesän kolme hellepäivää osuvat juuri tuolle viikonlopulle!

Onnistuneiden aikuisfestareiden salaisuus: muistaa ottaa rennosti. Tällä kertaa en edes yrittänyt jaksaa heilua alueella aamusta aamuyöhön, vaan menin paikalle, kun eka kiinnostava keikka alkoi ja lähdin, kun huvitti.

Söin hyvin, muistin juoda paljon vettä ja otin keikoillakin iisisti – jäin suosiolla reunemmalle, missä mahtui tanssimaan. Osan päiväkeikoista kuuntelin nurtsilla tai hiekalla istuskellen, kahvimuki kädessä. Ihanaa!

Eli juu, olen ehkä liian vanha hikisiin festaritelttoihin ja bajamajan nurkalla suoritettaviin aamupeseytymisiin, mutta en Ruisrockiin.

Suomalaiset festarit selvinpäin olivat muuten aikamoinen extreme-kokemus, mutta siitäkin selvittiin. (Tai siis, ei tarvinnut selvitä, heh.)

Dynamo-jatkoilla (tietenkin olin Dynamo-jatkoilla) join yhden Coronan ja sunnuntaina fiilistelin yhden lasin samppanjaa, ja voi pojat, että molemmat maistuivat HYVÄLTÄ! Laatu korvaa määrän tässäkin asiassa.

Festareiden parhaan keikan pystin plokkasi ehdottomasti Pharrell Williams, jonka keikka jätti sanattomaksi sekä yleisön että välillä itse artistinkin. Ilmassa oli aivan uskomaton energia, tuntui että tunnin ajaksi koko yleisö muuttui isoksi onnellisuusmereksi ja kaikki kyynisyys katosi hetkeksi maailmasta.

Laulettiin mukana, huudettiin kädet ilmassa, kiljuttiin kun jokin vanha tuttu biisi yllätti – ja tanssittiin niin pirusti. Keikan jälkeen jokainen yritti pukea sanoiksi sitä mitä juuri koimme, mutta kukaan ei osannut, joten halailtiin vain toisiamme sanattomina.

Tatuointibussin ohi kävellessäni tuumittiin, että jos nyt otettaisiin festaritatuoinnit, ottaisin ehkä Pharrellin naaman suoraan sydämen päälle.

Kiitos Ruisrock, olet sinä vaan festareista parhain. Jumala jatkossakin Ruissaloa siunatkoon!