Joskus sadepäivä on parasta, mitä ihmiselle voi sattua. Katsoin eilen säätiedotusta, masennuin ja voivottelin päivän kestänyttä kesää, mutta tänään tajusin, että juuri tällaista sunnuntaita tarvittiin tähän väliin.

Kun ei edes ajattele, että pitäisi tehdä mitään.  Voi vaan tepastella varvastossuissa ja kotihousuissa lähikauppaan, palauttaa pullot, viedä viikon eteisessä lojuneet keräyspahvit ja ostaa vihdoin ne roskapussit ja tiskiharjat, jotka ovat olleet ostoslistalla ikuisuuden. Pestä pyykit ja lukea lehtiä. Hengähtää.

Hengittää. Avasin ikkunat ammolleen (talitintit eivät lennä sateella), sammutin musiikin ja kuuntelin sateen ääniä. Tosi fresh, kuten ystäväni sanoisi.

Näissä päivissä on jotain, onko se sitten se sateen ääni vai kaiken pysähtyneisyys, tai se että harmaa valo saa kaiken näyttämään pyöreämmältä ja pehmeämmältä, ikään kuin asioilla ei olisi tiukkoja ääriviivoja, vain häilyviä rajoja – kun katsoo peiliin, katsoo itseäänkin lempeämmin, ei enää näe niin terävästi. Mikään ei yhtäkkiä tunnu kovin ehdottomalta, niin kuin vielä eilen, kun aurinko valaisi kaiken mitä on ja senkin mitä puuttuu.

Sadepäivänä tuntuu enemmän siltä, että olemme kaikki samassa veneessä. Näissä samoissa lätäköissä. Onko tässä järkeä?

No, oli mitä oli – ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tunnen oloni täysin rauhalliseksi.

Hyvä näin, antaa sataa.