Äh, totta puhuen päiväni ei lähtenyt lentoon edes chilimehun voimin.

Sain eilen työ- ja blogielämän ulkopuolella itseäni koskien aika, hmm, rankkaa palautetta. Koko päivän kieriskelin pohjamudissa ja tunsin olevani totaalinen epäonnistuminen. Pitäisi olla enemmän sitä ja vähemmän tätä. Mielessä saattoi käydä se Smithsien biisi – I know I’m unloveable, you don’t have to tell me…

Päätin jo, että haistakaa kaikki huilu. Rakastakoot koko muu maailma toisiaan, minä syön sipsejä ja olen keskenäni oma epärakastettava itseni.

Lähdin leffaan ja tunsin oloni täysin tyytyväiseksi, perjantai-illan ainoana leffakävijänä, joka saapui paikalle yksin.

Leffan jälkeen kävelin kotiin kuulokkeet päässä, ja Spotify arpoi soittolistaltani heti ensimmäisenä Charlie Parkerin kappaleen Easy To Love.

Meinasin paiskata kännykän katukiveen. No voi jumalauta universumi, kiitos vaan ironiasta.

Seuraavaan kadunkulmaan päästyäni alkoi naurattaa. Kaikki päivän aikana pinnan alla muhinut pläjähti ilmoille ja sain vanhan kunnon naurukohtauksen. Pysähdyin porttikongiin ja yritin haudata hihittelevän naamani kaulaliinaan, hytkyin ja näytin epäilemättä ohikulkijoiden silmissä mielipuoliselta.

Kiitos maailmankaikkeus ja Spotify, kun lähetitte Charlie Parkerin haamun muistuttamaan, että joskus olen vähän dramaattinen idiootti.

Mutta pysyn silti kannassani; olen mitä olen. Pysyn siis itselleni uskollisena, ja jos se tekee jonkun olon tukalaksi, tulkoot seuraavalla ratikalla. Kyllä meitä tänne mahtuu.

Ja hei Charlie, easy to love? Riippuu varmaan, kuka rakastaa.