Olen tässä viime aikoina nököttänyt Karhupuiston laidalla kahvila Berggassa.

Se on aika kiva paikka. Vitriinissä on vaikka ja mitä, pullaa ja paakkelssia (Kalliossa kun ollaan niin toki myös vegaanista).

Mutta ihan parasta ovat lukiolaiset, joita Berggaan vaeltaa hyppytunneilla lähialueen monista kouluista.

Mikään ei ole muuttunut sitten omien lukiovuosieni – edelleenkin on ne samat jutut ja ne samat pojat, joilla on hirveästi mielipiteitä politiikasta ja elokuvista ja jotka ovat koko ajan äänessä koska ovat niin innoissaan siitä, että joku tyttö vihdoin kuuntelee.

Ja sitten tietysti se dramaattinen tunne siitä kuinka juuri nyt tehtävät ja jo tehdyt valinnat tulevat määrittelemään koko loppuelämän. Ei mulla oo MITÄÄN TSÄÄNSSIÄ päästä sinne kun en sillon yläasteella ottanut sitä valinnaista fysiikasta.

Minun tekee mieli halata jokaista ja kertoa, että don’t worry darling, kukaan ei ole enää ylioppilasjuhlien jälkeen kysellyt, kirjoitinko ruotsista ällän vai ämmän. Että elämä tulee kuule viemään sinut paikkoihin, joihin ei papereilla edes pääse.

Ja samalla kun kuvittelen olevani vanha ja viisas, tiedän, että minunkin keskustelujani salakuuntelee joku vanhempi ja viisaampi. Jonka tekisi mieli halata ja sanoa don’t worry darling, elämä tulee viemään sinut paikkoihin, joita et pienessä untuvikon päässäsi osaa vielä edes kuvitella.

Siispä, ensi kerralla kun huomaan kuvittelevani että maalliset ongelmani ovat hirvittävän dramaattisia tai ylitsepääsemättömän suuria, kuvittelen viereeni harmaahapsisen naisen, joka salakuuntelee jauhamistani kahvikupin äärellä. Häntä todennäköisesti vähän liikuttaisi. Ja vähän naurattaisi.

Bergga
Viides linja 14, Helsinki