Opin vähän aikaa sitten, että syntymäkukkani on krysanteemi. En tiedä mikä syntymäkukan idea varsinaisesti on, varmaan sama kuin horoskooppikivessä? (En kyllä myöskään tiedä mikä horoskooppikiven idea on.)
“Each month has a flower that symbolizes the month of somebody’s birth. The characteristics that the flower has may be “inherited” by whoever is born in that certain month.”
Ok! Tämä sopii. Ajattelen mieluummin itseäni kukkana kuin myrkyllisenä pistävänä skorpionina. Tai kivenä.
En ole koskaan erityisemmin tykännyt krysanteemeista, muistan jopa kutsuneeni niitä tylsiksi blaah-kukiksi. Kuitenkin heti tämän tiedonjyväsen opittuani aloin katselemaan niitä eri silmin.
Viime kuukausina olen jättänyt kukat ostamatta, koska nyt vaan täytyy säästää sellaisissakin asioissa joissa normaalisti en säästäisi. Mutta ruokakaupassa oli yhtenä päivänä tuollaisia valtavia krysanteemikimppuja kolmella eurolla, ja päätin että olen sen arvoinen.
Eräs herrasmies oli samalla asialla – hän sanoi ettei koskaan osta kukkia, mutta nyt korona-aikana kaipasi jotain piristävää. Harvoin näkee kuusikymppistä suomalaismiestä yhtä vilpittömän innoissaan. Hän otti oranssin kimpun, minä keltaisen.
Alan tosissani pitää krysanteemeista. Ne ovat sinnikkäitä! (Ehkä meissä on tosiaan jotain samaa.) Kimppu on pysynyt hyvänä jo kaksi viikkoa, kun poistin kaikki alimmat lehdet, leikkasin välillä uudet imupinnat ja vaihdoin vedet.
Kukat ovat tuoneet valtavasti iloa tähän keittiön pöydälle, jonka ääressä elämä on viime aikoina pitkälti tapahtunut. Sanoisin, että hyvin sijoitetut kolme euroa.
En enää muista miksi en joskus tykännyt krysanteemeista. Nyt olen ajatellut monta kertaa päivässä, miten kauniilta ne näyttävät.
Mutta niinhän se usein menee: asiat alkavat näyttää vähän kauniimmilta, kun niitä katsoo vähän rakastavammin silmin.
Tätä naputellessani aurinko paistaa suoraan ikkunasta kirjoituspöydälleni, paljastaen kaikenlaista – huonekasvien lehdille kertyneen pölykerroksen, sen että olisi korkea aika pestä ikkunat. Se saa varjot huoneen nurkissa näyttämään vieläkin tummemilta.
Viime viikot ovat paljastaneet yhtä sun toista myös minusta.
Hyvien asioiden lista on vaikuttava. Ilonaiheeni muuttuvat koko ajan vain pienemmiksi ja niistä saamani riemu suuremmaksi. Osaan edelleen nauraa, joka päivä. Osaan vaalia mielenrauhaani ja tiedän millä keinoilla se säilyy (hot tip: nyt viimeistään ne uutiset pauselle). Näen kauneutta kaikkialla, ehkä vielä aikaisempaakin enemmän.
Mutta ovat nämä viime viikot paljastaneet kaikenlaista muutakin, varjoisan puolen hommia.
Toivoisin, että jokainen meistä muistuttaisi itseään tasaisin väliajoin tästä: suurin osa meistä kärsii nyt pitkittyneestä stressistä. Tiedämme kiistämättömänä faktana, että sillä on valtavia vaikutuksia sekä kehoon että mieleen.
Se voi saada käyttäytymään omituisesti, ajattelemaan omituisesti – ja nostaa pintaan kaikkea vanhaa. Vanhoja ajatusmalleja, vanhoja traumoja, vanhoja selviytymiskeinoja.
Yksi jos toinenkin kaverini on viime aikoina kertonut taantuneensa. Joskus herttaisella tavalla – yksi kaverini kokkaa pelkästään lapsuusruokia 90-luvulta ja toinen katsoo Melrose Placea ja O.C:tä.
(Itse olen huomannut kuuntelevani yhtäkkiä tosi paljon samoja levyjä, joita kuuntelin lukiossa. Ja haluavani viettää aikaani vain kaiken söpön ja pehmeän parissa. Viihteeni koostuu tällä hetkellä pelkästään siirappisista K-draamoista, BTS:n arkistomateriaalista ja pingviini- ja saukkovideoista . Rahapajan ja Ozarkin uudet jaksot? Ennen olisin hotkinut parilla haukulla, nyt ei vois vähempää kiinnostaa.)
Mutta joskus taantuminen ei ole ollenkaan söpöä ja nostalgista. Olen kuullut kuinka yhdellä jos toisellakin suunnalla vanhat ongelmat syömishäiriöistä paniikkikohtauksiin ovat viime aikoina alkaneet nostaa uudestaan päätään.
Uskon itse vakaasti tiedon ja tiedostamisen voimaan. Kun ymmärtää, mistä jokin johtuu, on jo voiton puolella. Kannattaa siis muistuttaa itseään, että takapakit ovat todennäköisesti seurausta pitkittyneestä stressistä. Eivät siis siitä että olet heikko tai toivoton tapaus.
Huomasin pari viikkoa sitten, että mieleni alkoi pyörittää samoja ajatuksia kuin vuosia sitten, kun olin pahimman burnoutin keskellä ja kärsin aika pahasta masennuksesta. Juttuja, joiden ajattelin jääneen lopullisesti muinaishistoriaan. Olisi ollut muutenkin pelottavaa palata niihin ajatuksiin, mutta erityisen pelottavaa oli palata niihin nyt, kun on kaiken kanssa aika yksin.
Ja tietysti – varmaan juuri siksi ne ajatukset palasivat.
Toinen taantumani: kuten silloin aikoinaan, päätin taas jäädä kaiken kanssa yksin. Olen viime vuosina skarpannut tässä asiassa mutta nyt tuntui, että ei saa rasittaa muita omilla asioillaan, kun kaikilla on muutenkin jo valmiiksi vaikeaa. Aloin vetäytyä vielä pakollistakin enemmän, en enää soitellut, en jaksanut osallistua videotreffeille koska tuntui, että olisi pitänyt tsempata.
Viime viikon jälkeen fiilis on ollut paljon parempi. Valoisa ja toiveikas, enimmäkseen aika rauhallinen. Edelleen toisinaan ahdistaa, mutta sen olen jo täysin hyväksynyt osaksi kokemusta nimeltä Kevät 2020.
Luulen, että se auttoi, että annoin itselleni luvan käydä ihan pohjamudissa. Päästää kokonaan irti. Yhden viikonlopun makasin sängyssä, tuijotin kattoa ja ajattelin kaikki pandemian ja yksinäisyyden ja työttömyyden herättämät ajatukset, jotka olivat ehkä jo tovin odotelleet pääsevänsä estradille. Ihan kaikista synkimmätkin. What you resist, persists.
Lisäksi perustimme parin ystäväni kanssa viestiketjun, johon saa luvan kanssa kirjoittaa silloinkin, kun ahistaa tai vituttaa. Ei tarvitse aina jaksaa tsempata tai olla positiivinen. SOS-viestin tarvetta ei ole vielä tullut, mutta jo tieto siitä, että se mahdollisuus on olemassa, tekee olon helpommaksi.
Mutta suurimpana yllätyksenä: yksi viime viikkoina paljastuneista isoista asioista (likaisten ikkunaruutujen ohella) on se, että pääni sisällä asuu uudenlainen ääni.
(Tai siis – nykyään korrekti termi taitaa olla sisäinen puhe.)
Ennen siellä asui piiskuri – nyt skarppaa, nyt riittää, nyt teet näin, nyt sun pitää.
Ja vastavoima piiskurille – ei onnistu, joten ihan sama sitten, whatever, trololooo, mitä väliä millään.
Asuvat ne siellä edelleen, mutta niille on ilmaantunut uusi kämppis: sellainen hypeman-henkinen tyyppi, joka ei piiskaa vaan kannustaa. Joskus lempeästi, joskus jämäkästi, mutta aina hyväntahtoisesti. Forza!
Sen lempilause on:
Keep going.
Ajattelen 678 kertaa päivässä: keep going. Pysy tiellä.
Siinä missä pahimpina hetkinä tämä koko tilanne tuntui mahdottomalta sotkusumpulta, joka pitäisi jotenkin ratkaista (ikään kuin kukaan meistä voisi), tai jossa on pakko vain lillua ja pyöriä kuin astronautti painottomuudessa, saamatta mistään kiinni,
nykyään näen useimmiten edessäni tien.
Tien, jolla pitää nyt vain pysyä ja jatkaa eteenpäin. Keep going. Älä luovuta.
Jatkat vaan, vaikka et tiedä mihin olet menossa.
Huomaan, että pysyn tiellä, kun noudatan muutamaa käytännön toimintaohjetta.
1. Petaan sängyn joka päivä. (Pitää sisällään myös ajatuksen, että nousen sängystä joka päivä.)
3. Puen joka päivä päälle oikeat vaatteet, joiksi ei siis lasketa joogatrikoita. En välttämättä koko päiväksi, mutta ainakin hetkeksi.
4. Käyn joka päivä ulkona. Säästä riippumatta.
5. Syön joka päivä kaksi lämmintä ateriaa.
6. Teen joka päivä yhden kehollisen asian – kävely, juoksulenkki, yin-jooga, kevyt lihastreeni tai putkirullaus. Sen ei tarvitse olla “TEHOKASTA”, kunhan tekee jotain, mikä herättää kropan ja purkaa siihen kasaantunutta stressiä.
7. Jokaiseen päivään pitää sisältyä vähintään yksi sosiaalinen kontakti. (Somen selailua tai emojien lähettelyä ei lasketa.)
8. Luen uutiset korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Laitan silmät kiinni siinä kohdassa, jossa luetellaan kuinka moni on kuollut, sairastunut, tehohoidossa, lomautettuna ja työtön, kuin ne olisivat urheilutuloksia. (En ymmärrä mitä tarkoitusta ne countdownit jokaisella etusivulla palvelevat.)
Nämä toimintaohjeet (tai ehkä niitä voisi ajatella jopa sääntöinä) eivät tähtää “aikaansaamiseen” tai “itseni kehittämiseen”.
Ne tähtäävät vain siihen, että pysyisin jokseenkin järjissäni ja suhteellisen hyvällä mielellä.
Eilen kun heräsin, ilmassa oli jotenkin erilainen tuntu.
Enkä tarkoita vain tätä kevättä. Sitä miten valo tuntui vähän erilaiselta, koska se toden totta tuntui.
Vaan ihan kuin tuulen suunta olisi kääntynyt yön aikana. Niin kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden.
Niin niin, ilman muuta: jokainen päivä, tai oikeastaan jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus. Piste ja aamen. Mutta joskus pitää itse naksahtaa oikeaan asentoon pystyäkseen ottamaan mahiksen vastaan.
Heräsin pitkästä aikaa ajatukseen: heikivaauusipäivämitäköhäntänääntapahtuu?
(Ennen heräsin useimpina aamuina tuohon ajatukseen. Viime viikkoina olen herännyt enimmäkseen siihen ajatukseen että jaa, pissahätä, pakko kai nousta.)
Sen sijaan, että mietin mitä pitäisi tehdä, kuulostelin hetken, mitä huvittaisi tehdä. Vastaus oli selvä: ulos, ulos, ulos, heti!
Levitin suojakertoimen kasvoille ja lähdin lenkille. Juuri ennen ovesta poistumista otin vielä yhden vaatekerroksen pois takin alta, ja se oli oikea ratkaisu. Niin lämmin!
Juoksin tosi kovaa – hengästyminen tuntuu hyvältä, uutta happea ja virtaavaa verta. Paistattelin auringossa. Tanssin ihan kevyesti ja huomaamattomasti Chicken Noodle Soupia. Tai en ehkä edes ihan niin huomaamattomasti, ihan sama.
Rannassa hullut hyppivät jo uimaan. Päätin, että aion itsekin uskaltautua vielä tällä viikolla. Nyt kun elämä on ollut kuin seisovaa vettä viimeiset viisi viikkoa –
kaikki pysähdyksissä,
mieli sumea,
päivät jotka toistuvat samanlaisina –
houkuttelee ajatus jostain, joka… ravistelisi.
Sekä mieltä että kehoa. Oikein solutasolla.
Jääkylmään veteen hyppääminen voisi hyvinkin olla sitä.
Ja ooh – ostin ja kokkasin kevään ensimmäiset parsat. (Niin, parsasesonkia ei sentään ole peruttu!)
Keitin, laitoin päälle voita, suolaa, sitruunaa ja parmesania. Avasin tilaisuuden kunniaksi jopa pullon valkkaria. Kevätjuhla yhdelle hengelle.
Jotkut maut ja tuoksut ovat niitä, jotka saavat muistot, tunteet ja ennen kaikkea tunnelmat suorastaan tulvimaan mieleen. Kevään ensihaukkaus parsaa, voita ja sitruunaa – siinäpä vasta latautunut makukombo. Ensipuraisulla kaikki pulppuaa yhtäkkiä mieleen – menneet keväät ja niihin kuuluneet paikat ja ihmiset ja asiat. Se ihan erityinen aika vuodesta, kun kaikki yhtäkkiä kuhisee elämää ja uutta energiaa.
Viime vuonna tähän aikaan keitin parsaa Italiassa. Siellä jos jossain tunnen aina olevani elossa.
Vaihtoehtoisessa universumissa olisin nyt ollut kolme viikkoa Toscanassa, ja monta olisi vielä edessä. Ehkä juuri nyt istuisin junassa matkalla Milanoon, missä joisin espressoa Marchesin tiskillä ja hilluisin yötä myöten Design Weekin hulinoissa. Olisin hyvin, hyvin elossa.
No, maailmalla oli meille kaikille muita suunnitelmia täksi kevääksi. Mutta miten ihanaa että kaikesta huolimatta on kuitenkin kevät.
Ja uusi päivä.
Ja asioita, jotka edelleen saavat olon tuntumaan siltä, ettei ole pelkästään hengissä (mikä sekin on jo juhlan aihe) vaan myös elossa. Seuraavina viikkoina haluan keskittyä enemmän ja enemmän niihin asioihin. Paljon vähemmän siihen pitäisi pitäisi pitäisi -ajatteluun, joka niin usein piinaa mieltäni.
Juuri nyt on tosi vaikeaa olla luova tavoilla jotka olisivat “hyödyllisiä” tai “tuotteliaita”. Sen sijaan on tavallistakin helpompaa ahdistua siitä, ettei Saa Mitään Aikaiseksi. Ja pelottavan helppoa vajota apatiaan, kaiken merkityksettömyyteen. Antaa vain päivien valua ohi sormien, irtautua itsestään ja kehostaan ja elämän virrasta.
Koska olen viime päivinä miettinyt erityisen paljon ja erityisellä kaiholla Italiaa… miksi oikeastaan tunnen aina siellä olevani niin elossa? Siksi, että siellä lakkaan olemasta suorittaja ja alan olla kokija. Utelias, nautiskelija, ihminen, joka osaa vastaanottaa kauneutta.
Ehkä voisin olla sitä nytkin, kaikesta huolimatta.
Sitä paitsi – luovuutta on monenlaista. Päätin nyt ainakin toistaiseksi keskittyä sellaiseen, joka ei tähtää mihinkään.
Sellaiseen, jonka tehtävä on vain muistuttaa, että elämä virtaa edelleen. Kaikki ei ole pysähtynyttä ja seisahtunutta, vaikka siltä usein nykyään tuntuukin.
