Päiväkahvi auringossa, merkityksellistä.
Sen jälkeen kun Tämä Kaikki alkoi, elämä on aika lailla tuntunut noudattavan seuraavanlaista kaavaa: kolme tai neljä hyvää päivää, yksi tosi huono.
Viimeisen viikon aikana huonoja päiviä on ollut enemmän.
Toisinaan kaikki tuntuu edelleen helpolta ja vaivattomalta, siltä että mikäs tässä ollessa. Välillä pelkkä hengittäminenkin – tai oikeastaan varsinkin hengittäminen – on vaikeaa.
Nykyään puhutaan paljon merkityksellisyydestä. Siitä kuinka meidän ei oikeastaan kannattaisi jahdata onnellisuutta vaan elää merkitykselliseltä tuntuvaa elämää.
Ehkä juuri siksi viime aikoina on ollut vähän vaikeaa. Ne asiat, jotka yleensä antavat elämälleni merkityksen ja päivilleni tarkoituksen, ovat yhtäkkiä poissa tai perustavanlaatuisesti muuttuneet. Yleensä elämäni merkityksellisyys syntyy muista ihmisistä, nyt olen koko ajan yksin. Ei ole enää töitä tai harrastuksia, ei lempipaikkoja joissa käydä, ei suunnitelmia joita tehdä.
Muutamina päivinä minua on seurannut ajatus – what’s the point? Mitä järkeä missään? Miksi oikeastaan edes nousisin ylös sängystä tänään?
Ajatus ei ole raskas tai lannistava, se vain saa kaiken tuntumaan… siltä kuin leijailisi ilmassa. Kuin painovoimaa ei enää olisi. Siltä kuin kaikilta asioilta olisi vain yhtäkkiä kadonneet ääriviivat.
Olen ajatellut sitä vanhaa biisiä jossa Anssi Kela laulaa mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin, ja miettinyt, että siihen lauseeseen kätkeytyy kyllä suurta viisautta.
Ehkä joskus merkitys löytyy juuri siitä, että vain nousen ylös sängystä. Teen vaan jotain, oli siinä järkeä tai ei.
Nousen sängystä, petaan sängyn, pesen naaman, avaan muistikirjasta tyhjän sivun ja alan kirjoittaa. Mun täytyy kävellä näin.
Nainen farkuissa, merkityksellistä. Nahkatakki talvitakin sijaan, äärimmäisen merkityksellistä.
Viime päivinä, kun sää on ollut aurinkoinen, olen laittanut joka päivä oikeat vaatteet – farkut, ei verkkareita tai joogahousuja – päälle ja kävellyt läheiseen puistoon. Siellä on muutama penkki, jotka ovat niin suojassa tuulelta, että niillä istuessaan voi melkein ottaa aurinkoa. Laitan farkut jalkaan ja siistin paidan päälle, keitän kahvin take away -mukiin, kävelen puistoon, istun penkillä. Olen tehnyt tästä ohjelmanumerosta päivieni tarkoituksen. Mun täytyy kävellä näin.
Katson koiria ja lenkkeilijöitä. Leikkivät lapset ovat tietty parasta. Joskus jotkut pelaavat petankkia (tykkään seurata, vaikka en edelleenkään ymmärrä sen sääntöjä tai sitä mihin siinä pyritään – mikä itse asiassa on erinomainen vertauskuva sille miltä elämä nykyään aika usein tuntuu).
Penkeillä istuu moni muukin, istumme ihan eri tavalla kuin ennen, niin kuin penkillä istuminen olisi yhtäkkiä maailman hienoin ja ihmeellisin asia, ja oikeastaan se onkin.
Nyt sataa räntää ja välillä herneen kokoisia rakeita. Ei tee enää mieli istua penkillä – eikä tarkene.
Ajattelen, että siitä huolimatta on jatkettava näin, joka aamu vain keksittävä uudestaan elämän tarkoitus.
Tai oikeastaan – päätettävä.
Päätettävä joka päivä, mikä on tänään elämän tarkoitus, ja pysyttävä päätöksessä.
Lakattava ajattelemasta, onko missään mitään järkeä. Järki on nyt siinä, että vain tekee. Jotain. Mitä tahansa.
Siivoan.
Opettelen tekemään kimchiä ja kanavoin siihen aivan kaiken mitä sielullani ja sydämelläni on antaa. (Mikä on onneksi edelleen paljon.)
Laitan joskus ripsiväriä, vaikka kukaan ei näe. Ajelen yhä säärikarvat.
En ole voinut pariin viikkoon juosta, joten putkirullaan. Putkirullaan kuin se olisi päivätyöni.
Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista – ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero.
Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.
(Miksi muuten on niin harvinaista, että paistettu kananmuna onnistuu täydellisesti?! Ei liian ruskistunut pohja mutta hennon rapeat reunat, kokonaan hyytynyt valkuainen mutta juokseva keltuainen – joskaan ei ihannnn täysin juokseva… that’s what dreams are made of.)
Tämä näky päivän päätteeksi. Kannatti herätä. Ja kävellä.
Mietin sitä kun joitain vuosia sitten olin pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelaan. Matkani oli reilut 400 kilometriä. Sille pätkälle mahtuu tosi paljon tosi tylsiä ja puuduttavia pätkiä, tasaista harmaata asfalttia. Joskus teki mieli kiirehtiä. Ottaa bussi.
Sitten muistin, että matkan pointti ei ole päästä Santiago de Compostelaan. Santiago de Compostela on (minulle) merkityksetön. Siellä on ihan hieno kirkko ja pari hyvää tapas-ravintolaa, mutta ei mitään mitä ei olisi sadoissa muissakin kaupungeissa. Ei mitään, mitä en olisi jo nähnyt. Ei mitään, minkä takia kannattaisi kävellä 400 kilometriä.
Matkan todellinen tarkoitus on vain kävellä.
Nyt on ajateltava samoin. Olen parina iltana huomannut ajattelevani, että ihanaa, taas yksi päivä ohi, yhdestä päivästä selvitty, yksi päivä lähempänä sitä kun tämä kaikki on ohi. Hirveä ajatus. Ennen päivät tuntuivat aina liian lyhyiltä, elämä tuntui kuluvan liian äkkiä.
Aion kertakaikkiaan kieltäytyä olemasta ihminen, joka odottaa, että päivät eli elämä olisivat mahdollisimman pian ohi, näytti tai tuntui se elämä nyt ihan miltä tahansa.
Kukaan ei tiedä, miten kauan tätä vielä jatkuu. Täytyy lakata odottamasta tai edes ajattelemasta loppua. Nyt jos koskaan täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy löytää merkitys juuri siitä, jokaisesta päivästä itsessään. Kävelemisestä vaikka ei tiedä minne on menossa tai edes miksi.
Täytyy vaan:
kävellä näin.
