Ajatuksia Hyvinvointi

Mun täytyy kävellä näin

15.4.2020

Päiväkahvi auringossa, merkityksellistä.

Päiväkahvi auringossa, merkityksellistä.

Sen jälkeen kun Tämä Kaikki alkoi, elämä on aika lailla tuntunut noudattavan seuraavanlaista kaavaa: kolme tai neljä hyvää päivää, yksi tosi huono.

Viimeisen viikon aikana huonoja päiviä on ollut enemmän.

Toisinaan kaikki tuntuu edelleen helpolta ja vaivattomalta, siltä että mikäs tässä ollessa. Välillä pelkkä hengittäminenkin – tai oikeastaan varsinkin hengittäminen – on vaikeaa.

Nykyään puhutaan paljon merkityksellisyydestä. Siitä kuinka meidän ei oikeastaan kannattaisi jahdata onnellisuutta vaan elää merkitykselliseltä tuntuvaa elämää.

Ehkä juuri siksi viime aikoina on ollut vähän vaikeaa. Ne asiat, jotka yleensä antavat elämälleni merkityksen ja päivilleni tarkoituksen, ovat yhtäkkiä poissa tai perustavanlaatuisesti muuttuneet. Yleensä elämäni merkityksellisyys syntyy muista ihmisistä, nyt olen koko ajan yksin. Ei ole enää töitä tai harrastuksia, ei lempipaikkoja joissa käydä, ei suunnitelmia joita tehdä.

Muutamina päivinä minua on seurannut ajatus – what’s the point? Mitä järkeä missään? Miksi oikeastaan edes nousisin ylös sängystä tänään?

Ajatus ei ole raskas tai lannistava, se vain saa kaiken tuntumaan… siltä kuin leijailisi ilmassa. Kuin painovoimaa ei enää olisi. Siltä kuin kaikilta asioilta olisi vain yhtäkkiä kadonneet ääriviivat.

Olen ajatellut sitä vanhaa biisiä jossa Anssi Kela laulaa mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin, ja miettinyt, että siihen lauseeseen kätkeytyy kyllä suurta viisautta.

Ehkä joskus merkitys löytyy juuri siitä, että vain nousen ylös sängystä. Teen vaan jotain, oli siinä järkeä tai ei.

Nousen sängystä, petaan sängyn, pesen naaman, avaan muistikirjasta tyhjän sivun ja alan kirjoittaa. Mun täytyy kävellä näin.

Nainen farkuissa, merkityksellistä. Nahkatakki talvitakin sijaan, äärimmäisen merkityksellistä.

Nainen farkuissa, merkityksellistä. Nahkatakki talvitakin sijaan, äärimmäisen merkityksellistä.

Viime päivinä, kun sää on ollut aurinkoinen, olen laittanut joka päivä oikeat vaatteet – farkut, ei verkkareita tai joogahousuja – päälle ja kävellyt läheiseen puistoon. Siellä on muutama penkki, jotka ovat niin suojassa tuulelta, että niillä istuessaan voi melkein ottaa aurinkoa. Laitan farkut jalkaan ja siistin paidan päälle, keitän kahvin take away -mukiin, kävelen puistoon, istun penkillä. Olen tehnyt tästä ohjelmanumerosta päivieni tarkoituksen. Mun täytyy kävellä näin.

Katson koiria ja lenkkeilijöitä. Leikkivät lapset ovat tietty parasta. Joskus jotkut pelaavat petankkia (tykkään seurata, vaikka en edelleenkään ymmärrä sen sääntöjä tai sitä mihin siinä pyritään – mikä itse asiassa on erinomainen vertauskuva sille miltä elämä nykyään aika usein tuntuu).

Penkeillä istuu moni muukin, istumme ihan eri tavalla kuin ennen, niin kuin penkillä istuminen olisi yhtäkkiä maailman hienoin ja ihmeellisin asia, ja oikeastaan se onkin.

Nyt sataa räntää ja välillä herneen kokoisia rakeita. Ei tee enää mieli istua penkillä – eikä tarkene.

Ajattelen, että siitä huolimatta on jatkettava näin, joka aamu vain keksittävä uudestaan elämän tarkoitus.

Tai oikeastaan – päätettävä.

Päätettävä joka päivä, mikä on tänään elämän tarkoitus, ja pysyttävä päätöksessä.

Lakattava ajattelemasta, onko missään mitään järkeä. Järki on nyt siinä, että vain tekee. Jotain. Mitä tahansa.

Siivoan.
Opettelen tekemään kimchiä ja kanavoin siihen aivan kaiken mitä sielullani ja sydämelläni on antaa. (Mikä on onneksi edelleen paljon.)
Laitan joskus ripsiväriä, vaikka kukaan ei näe. Ajelen yhä säärikarvat.
En ole voinut pariin viikkoon juosta, joten putkirullaan. Putkirullaan kuin se olisi päivätyöni.

Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista – ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero.

Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.

(Miksi muuten on niin harvinaista, että paistettu kananmuna onnistuu täydellisesti?! Ei liian ruskistunut pohja mutta hennon rapeat reunat, kokonaan hyytynyt valkuainen mutta juokseva keltuainen – joskaan ei ihannnn täysin juokseva… that’s what dreams are made of.)

Tämä näky päivän päätteeksi. Kannatti herätä. Ja kävellä.

Tämä näky päivän päätteeksi. Kannatti herätä. Ja kävellä.

Mietin sitä kun joitain vuosia sitten olin pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelaan. Matkani oli reilut 400 kilometriä. Sille pätkälle mahtuu tosi paljon tosi tylsiä ja puuduttavia pätkiä, tasaista harmaata asfalttia. Joskus teki mieli kiirehtiä. Ottaa bussi.

Sitten muistin, että matkan pointti ei ole päästä Santiago de Compostelaan. Santiago de Compostela on (minulle) merkityksetön. Siellä on ihan hieno kirkko ja pari hyvää tapas-ravintolaa, mutta ei mitään mitä ei olisi sadoissa muissakin kaupungeissa. Ei mitään, mitä en olisi jo nähnyt. Ei mitään, minkä takia kannattaisi kävellä 400 kilometriä.

Matkan todellinen tarkoitus on vain kävellä.

Nyt on ajateltava samoin. Olen parina iltana huomannut ajattelevani, että ihanaa, taas yksi päivä ohi, yhdestä päivästä selvitty, yksi päivä lähempänä sitä kun tämä kaikki on ohi. Hirveä ajatus. Ennen päivät tuntuivat aina liian lyhyiltä, elämä tuntui kuluvan liian äkkiä.

Aion kertakaikkiaan kieltäytyä olemasta ihminen, joka odottaa, että päivät eli elämä olisivat mahdollisimman pian ohi, näytti tai tuntui se elämä nyt ihan miltä tahansa.

Kukaan ei tiedä, miten kauan tätä vielä jatkuu. Täytyy lakata odottamasta tai edes ajattelemasta loppua. Nyt jos koskaan täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy löytää merkitys juuri siitä, jokaisesta päivästä itsessään. Kävelemisestä vaikka ei tiedä minne on menossa tai edes miksi.

Täytyy vaan:

kävellä näin.

Ruoka & juoma

Marokkolainen lammaspata

11.4.2020

lammaspata (1 of 3).jpg

Pitkäperjantain kunniaksi hauduttelin lammaspadan, jota voin tänä poikkeuspääsiäisenä syödä yhden naisen voimin koko viikonlopun.

Olen tehnyt vuosikaudet tällaista marokkolaishenkistä lammaspataa, mutta en ole tainnut aikaisemmin muistaa jakaa sen reseptiä. Tässä tulee! Pata on hyvin yksinkertainen ja helppo tehdä ja onnistuu aina. Bonuksena se täyttää koko asunnon jumalaisella mausteiden tuoksulla. Mielikuvitusmatka Marrakeshin maustebasaareihin. (“Minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla” – olen aina ajatellut että tuo Scandinavian Music Groupin rivi kertoo Marrakeshista… vaikka siellä ei olekaan kauhean hiljaista.)

Kenties pata ehtii vielä jonkun pääsiäispöytään, mutta lammasta on tavallista paremmin saatavilla tuossa pääsiäisen jälkeenkin.

lammaspata (2 of 3).jpg

Käytän tähän pataan kokonaisia mausteita ja suosittelen samaa. Ensinnäkin öljyssä kuullottamalla niistä saa maun kunnolla irti, ja toisekseen hampaissa rikki rasahtelevat siemenet ovat ihania makupommeja, jotka sopivat tähän pataan tosi hyvin. Kokonaisia korianterin-, juustokuminan- ja fenkolinsiemeniä saa nykyään kaikista isommista marketeista, mutta jos et löydä niitä tähän hätään, voit toki käyttää myös jauhettuja mausteita.

Tärkeintä tässä padassa on kuitenkin malttaa antaa sen hautua riittävän pitkään. Se on oikeastaan ainoa kohta, jossa voi mokata.

Viiniksi tälle padalle valkkaan yleensä syrahin (esim. Rhônesta), mutta tempranillo toimisi varmasti myös mainiosti.

Hyvää pääsiäistä!

lammaspata (3 of 3).jpg

Marokkolaistyylinen lammaspata

(4 annosta)

800 g karitsan lapaa tai paistia
1 iso bataatti (tai 2 pientä)
n. 10 cm pala inkivääriä
2 sipulia
4 valkosipulinkynttä

2-3 rklneitsytoliiviöljyä
1 tl kuivattua rosmariinia
1 tl juustokuminansiemeniä
1/2 tl korianterinsiemeniä
1/2 tl fenkolinsiemeniä
tuoretta tai kuivattua chiliä maun mukaan

1 tölkki kokonaisia kuorittuja tomaatteja
4 dl vettä
6 kuivattua aprikoosia
1 kanelitanko
1 laakerinlehti
suolaa
mustapippuria

tuoretta korianteria
sitruunaa

Kuutioi liha.

Kuori bataatti ja leikkaa parin sentin paksuisiksi kuutoiksi. Viipaloi sipuli ja valkosipuli ja leikkaa inkivääri pieniksi suikaleiksi. Kuutioi kuivatut aprikoosit.

Lämmitä uuni 150 asteeseen. Laita kannellinen, uuninkestävä pata liedelle. Kaada pohjalle reilu loraus oliiviöljyä ja kuullota rosmariinia, juustokuminansiemeniä, korianterinsiemeniä, fenkolinsiemeniä, chiliä ja inkivääriä noin minuutin ajan. Lisää kuutioitu liha ja ruskista. Siirrä ruskistettu liha lautaselle odottamaan.

Lisää tarvittaessa pataan lisää oliiviöljyä ja kuullota sipuli ja valkosipuli pehmeäksi, n. 4-5 minuuttia. Lisää bataatti ja kuullota minuutti tai pari.

Lisää sitten pataan liha, tomaatit, vesi, aprikoosit, kanelitanko ja laakerinlehti. Sekoita ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Kuumenna pataa liedellä sen verran että liemi kiehahtaa. Laita sen jälkeen kansi päälle ja nosta uuniin. Anna hautua ainakin 1,5 tuntia jos käytät paistia ja 2,5 tuntia jos käytät lapaa. Mitä pidempään maltat hauduttaa, sitä parempi padasta tulee. Jos haudutat pataa pidempään, voit välillä kurkistaa liemen tilanteen ja lisätä tarvittaessa tilkan vettä. Jos taas haluat pataan vähemmän lientä, voit ottaa kannen pois esimerkiksi viimeisen puolen tunnin ajaksi.

Silppua tuoretta korianteria ja purista sitruunaa päälle ennen tarjoilua. Tarjoile esimerkiksi coucousin tai kukkakaaliriisin kera.

Ajatuksia

Merkkejä ihmisyydestä

7.4.2020

IMG_9561.JPG

Kun viime viikolla sain lähteä täyskaranteenista, ihan ensimmäisenä suuntasin lenkille merenrantaan. Se on aina ollut tärkeä paikka, mutta viime viikkoina siitä on tullut vielä jotain niin paljon enemmän. Henkireikä, elämänlanka, parantaja, terapeutti ja paras ystävä.

Minulla on reitin varrella muutama paikka, joihin aina pysähdyn. Otan kuulokkeet pois korvilta ja jään kuuntelemaan meren ääntä. Tölläämään aaltoja.

Sinä päivänä kun sain vihdoin poistua kotoa, vakkaritölläyspaikallani olikin tutun maiseman sijaan kivitorni toisensa perään. Näky oli harmaana, sumuisena aamupäivänä aavemaisen kaunis, se toi mieleen ne kivipuutarhat joita näin Japanissa.

Istuin kauan, kivien ja meren ja horisontin ja taivaan kanssa.

Myöhemmin kuulin, että tällainen kivikasojen rakentelu on ongelma ja sitä ei saisi tehdä koska ihmisestä ei pitäisi jäädä luontoon jälkiä tai jotain-jotain-jotain. Ymmärrän hyvin, mutta tiedättekö – juuri nyt tuntuu tosi hyvältä nähdä jälkiä ihmisistä.

Se onkin oikeastaan parasta, mitä tästä kaikesta on seurannut. Vaikka joka paikassa on vähemmän ihmisiä, yhtäkkiä kaikkialla on enemmän ihmisyyttä. 

Kenenkään ei enää tarvitse – eikä kukaan oikeastaan edes voi – pitää yllä pönöttävää työroolia, kun kesken videopalaverin ruudun takaa kuuluu lasten riehumista tai näppiksen yli kävelee kissa. Kaikki näyttävät vähän räjähtäneiltä (jäin itse juuri kiinni siitä, että osallistuin videotapaamiseen ilman housuja). Tekniikka pettää aina. Ja kerrankin on ihan ok sanoa, että nyt ei ole fiilis ihan sataprossaa – kellään muullakaan ei ole.

Tuntuu, että tämä on tuonut kaikki vähän lähemmäksi toisiaan, enemmän ihmisinä ja vähemmän kaikkivoipaisina suoriutujina – tai mitä näitä rooleja nyt onkaan.

Olen katsonut aika paljon karanteenikonsertteja artistien olohuoneista ja autotalleista. Niistä on tullut jotenkin hyvä mieli. Kun otetaan pois kiljuvat väkijoukot, valot, äänentoisto, puvustus, lavastus ja kaikenlainen show, mitä jää jäljelle? Ihminen ja musiikki.

Siinä on oma hohtonsa… tai ei ehkä hohtonsa, vaan lämpönsä.

Kuten siinäkin, että saapuu yksin (aina yksin, nykyään) merenrantaan ja näkee merkin siitä, että joku oli täällä ennen minua. Ehkä joku, joka käy läpi ihan samoja juttuja kuin minä, ajattelee samoja ajatuksia, näkee nämä samat aallot.

Lämmittävä ajatus.