Ajatuksia

Rakkautta koronan aikaan

19.3.2020

Aurinko ja meri, tänä aamuna. Kaksi pysyvää asiaa nopeasti muuttuvassa tilanteessa.

Aurinko ja meri, tänä aamuna. Kaksi pysyvää asiaa nopeasti muuttuvassa tilanteessa.

Viime päivinä on tuntunut vaikealta kirjoittaa. Tai kuvata. Tai laittaa someen mitään. Kaikki aiheet ovat tuntuneet vääriltä. Jotenkin absurdeilta.

Sitten muistin, että ai niin… minun tapani yrittää ymmärtää absurdia on kirjoittaa siitä. Joten ehkä nyt vain kirjoitan siitä, mikä on ollut mielessä viime aikoina. Kirjoitan tämän yhtä paljon itselleni kuin teille.

Outoja aikoja, ystäväni.

Olen ottanut kehotuksen pysyä kotona tosissani, koska se on minulle mahdollista. On paljon ihmisiä joille se ei ole, ja siksi meidän muiden on mielestäni hyvä ottaa isompi vastuu siitä, että ulkona liikkuu vähemmän ihmisiä.

Tänään tuntui kuitenkin, että alan seota näiden seinien sisään, joten lähdin pitkälle lenkille. Oli täydellinen kevätpäivä. Puissa oli jo melko isot silmut ja ajattelin

obladi-oblada
life goes on

Vastaan tuli jonkin verran ihmisiä. Jokainen piti kohteliaan kolmen metrin turvavälin, mutta aika moni hymyili vastaantulijoille tavallista hanakammin kadun toiseen reunaan kaartaessaan.

Siitä tuli hyvä mieli. We’re in this together.

Kun ympärillä on niin paljon huolta, tunnen vähän jopa syyllisyyttä tästä: olen jollain tasolla tuntenut oloni rauhallisemmaksi kuin koskaan. Tajusin pari päivää sitten mistä se johtuu – en ole viimeiseen viikkoon ajatellut tulevaisuutta lainkaan. Olen kerrankin elänyt täysin tässä hetkessä.

Kun kaikki on epävarmaa ja tilanne muuttuu koko ajan – jo huomenna voivat taas päteä uudet säännöt – onkin yllättäen helppoa luopua kontrollin illuusiosta ja vain olla sillä asenteella että jaaha, jaaha, kattellaan. Heittäytyä virran mukaan.

Kaikkein eniten minua auttaa, kun muistan pitää läsnä shoshinin eli aloittelijan mielen.

Kun näen ruokakaupan tyhjät hyllyt tai ohi ajavan tyhjän ratikan (joka kieltämättä näyttää aavemaiselta) sanon itselleni: siinä menee tyhjä ratikka. Vastustan kiusausta päättää, onko tyhjä ratikka kamala asia vai ei. Se vain on.

Shoshin: nähdä asiat tuomitsematta niitä, päättämättä ovatko ne hyvästä tai pahasta, miettimättä mitä niistä seuraa. Erityisen tärkeää uutisia lukiessa.

Niin, olen hiljentänyt uutiset. Luulen, että se on merkittävä syy sille, että oloni on pysynyt tyynenä. Käyn kerran päivässä katsomassa tilanteen ja uudet toimintaohjeet, ja sillä selvä. En usko että minun täytyy tietää jokaisesta uudesta tartuntatapauksesta Hollannissa tai lukea kaikki spekuloinnit siitä, mihin (kamalaan) tämä kaikki ehkä mahdollisesti saattaa tulevaisuudessa johtaa. Näemme, kun näemme. Shoshin.

Muistutan tästä itseäni: ihmisen kyky sopeutua on ällistyttävä, sekä hyvässä että pahassa. Siitä, mikä nyt on epänormaalia, voi joskus tulla uusi normaali. Aina tulee uusi normaali, ja silloin se tuntuu normaalilta.

Mietin, että ehkä tämä on suuri, kosminen reset-nappula. Maailman tahti on ollut niin kiihkeä ja vauhti niin hurja. Kaikki – ihmiset, luonto, maapallo – ovat oireilleet, koska emme kestä tätä tahtia.

Ystäväni sanoi tänään, että hänestä tuntuu siltä kuin kaikki ylimääräinen häly olisi yhtäkkiä hiljennyt ja vihdoin kuulisi olennaisen.

Tilanne on tietysti hyvin stressaava sairastuneille, hoitoalan henkilökunnalle, yrittäjille ja päättäjille. Myös oma talous yrittäjänä tietenkin mietityttää – viime viikolla kaikki pysähtyi ja tällä hetkellä tiedossa on tasan nolla työkeikkaa.

Mutta muistutan itseäni, että tilanne on sama kaikille. Siksi ainoa vaihtoehto on, että selviämme tästä. Jotenkin, yhdessä.

Voi olla, että parin kuukauden päästä kaikki palaa ennalleen. Voi olla, että mikään ei enää palaa. Ja se voi olla hyväkin asia.

Haluaisin myös muistuttaa, että tässäkin tilanteessa kaikki tunteet ovat sallittuja. On ymmärrettävää ja täysin sallittua olla huolissaan tai peloissaan. On täysin ok, jos ahdistaa. Ollaan armollisia itseämme ja toisiamme kohtaan ja muistetaan, että poikkeustilanteissa on inhimillistä reagoida poikkeuksellisesti.

Annetaan tunteille tilaa. Annetaan niiden tulla, jotta ne voivat myös mennä.

Sisimmässäni olen kuitenkin varma, että tästä kaikesta koituu jotain hyvää. Ehkä muistamme, mikä on olennaista. Ja nyt jos koskaan, tässä erikoisista erikoisimmassa tilanteessa, on mahdollisuus ajatella asioita uudella tavalla, kyseenalaistaa vanhoja tottumuksia.

Ehkä tämä lisää empatiaa maailmaan – yhtäkkiä olemme kaikki yhdessä keskellä samaa, ennennäkemätöntä, aivan kummallista tilannetta, jota kukaan ei olisi voinut aavistaa.

Tavallaan juuri se, mikä globaalissa pandemiassa on pelottavinta, on siinä myös liikuttavinta: että tämä koskettaa meitä kaikkia.

Toivon, että se tuo meidät tiukemmin yhteen (toistaiseksi hygieenisen välimatkan päästä toki) eikä aja meitä kauemmas erilleen.

Tietysti tällainen tilanne paljastaa ihmisten eriarvoisuuden – kuka pääsee testeihin tai hoitoon, kenellä on mahdollisuus jäädä kotiin ja kenen on pakko mennä töihin, kenelle tilanne on taloudellinen katastrofi ja kenelle ei. Mutta tilanne kuitenkin myös yhdistää meitä kaikkia.

(Nauratti eilen, kun näin Draken päivityksiä kotikaranteenista. Siellä hän joi samppanjaa, treenasi omalla salillaan ja heitteli koreja omalla koriskentällään. Puitteet ovat erilaiset, mutta tavallaan minä ja Drake olemme ihan samassa tilanteessa.)

Kaiken keskellä minua liikuttaa se, että vaikka olemme – toivottavasti vain hyvin väliaikaisesti – fyysisesti kaukana toisistamme, näen kaikkialla kuvaannollisia kädenojennuksia. Muusikot pitävät streaming-konsertteja, kunto-ohjaajat online-treenejä. Italian Condé Nast muutti kaikki verkkolehtensä ilmaiseksi. (Ajattelin todellakin selata Voguen arkistot.)

Aloin eilen lukea Gabriel García Márquezin kirjaa Rakkautta koleran aikaan, johon on viime päivinä viitattu vähän siellä sun täällä. Tarina sijoittuu koleraepidemian aikaan, mutta ei ainakaan vaikuta dystooppiselta painajaiselta. Ajattelin, että ehkä se tuo tähän jotain perspektiiviä.

Mutta oikeastaan muistin heti ensimmäisellä sivulla jotain, mihin aina palaan kriisissä kuin kriisissä:

Mitä vaikeampi tilanne, mitä enemmän huolestuttaa tai mitä synkemmältä kaikki vaikuttaa, sitä enemmän ja kovemmin pitää vain rakastaa.

Se on se, vastalääke. Koska sillä hetkellä, kun olen rakkaudessa, en voi samaan aikaan olla pelossa.

(“
Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon
”, sanoo iso kirja.)

Kun pelottaa – ja on aivan ok, jos pelottaa – etsi rakkautta.

Etenkin itseäsi kohtaan, nyt jos koskaan. Kaiva kunnes löydät sen ja sen jälkeen kaiva vielä vähän lisää. Ja vielä.

Ehkä nyt on vihdoin kunkin sallittua keskittyä siihen, mitä tarvitsee. Pidä aivan erityisen hyvää huolta itsestäsi ja muista. Kodista, lemmikeistä tai vaikka huonekasveista. Hoivaa ja helli.

Rakasta, rakasta, rakasta.

Ja pese kädet.

Koti

Makuuhuone jatkaa muotoutumistaan

13.3.2020

makkari (1 of 2)-2.jpg

Tuntuu hassulta kirjoittaa tänään jostain muusta, kun koko maailmassa on tällä hetkellä vain yksi puheenaihe. Mutta aion silti, tai oikeastaan juuri siksi, kirjoittaa makuuhuoneen sisustuksesta. (Sitä paitsi, jos zombie-apokalypsi saapuu, on ainakin syytä viihtyä kotona.)

Olen viime kuukausien aikana tehnyt pientä päivitystä olkkarin ja makkarin sisustukseen – nyt kun remontin valmistumisesta on kulunut aika lailla tasan vuosi, alkaa huomata mikä kotona toimii ja mikä ei.

makkari (7 of 9).jpg

Etsin tänne makkariin kuukausikaupalla sopivaa säilytyskalustetta huutokaupoista ja Torista, mutta lopulta vähän yllättäen se löytyikin Ikeasta.

Tässä Stockholm-senkissä oli kaikki mitä kaipasin – oikeat mitat, tukeva mutta ilmava fiilis ja vetolaatikot ylhäällä. (En koskaan lakkaa puhumasta vetolaatikoiden puolesta.) Vintage-kaapeissa on se haaste, että ne ovat kauniita ulkoa mutta sisuksiltaan usein kovin epäkäytännöllisiä. Tässä Ikean senkissäkin saisi minun puolestani olla vetolaatikot koko matkalta, mutta onneksi ainakin ylhäällä.

Pieni villamatto on Annolta.

makkari (1 of 9).jpg

Nyt hiljalleen etenevänä projektina etsin senkin yläpuolelle sopivia tauluja. Paikka on tärkeä, koska senkki on suoraan sänkyä vastapäätä. Mitä ikinä sen ylle ripustankaan, näen sen viimeisenä illalla ennen kuin nukahdan ja ensimmäisenä aamulla kun herään. Sen pitää siis olla jotain mistä tulee erityisen hyvä fiilis, muttei kuitenkaan liian energisoiva tai rauhaton.

Senkin päällä käy nojailemassa vuorotellen milloin mikäkin teos, jotta saan vähän tunnusteltua oikeaa fiilistä. Juuri nyt siinä on Aino Sindan grafiikka ja pieni öljymaalaus, jonka olen saanut lahjaksi 15 vuotta sitten.

Nyt on muuten ihan täydellinen tilaisuus löytää kotiin taidetta, kun Taidemaalariliiton teosvälitys on taas Kaapelitehtaalla käynnissä 15.3. asti. Tuolta löytyy usein teoksia myös pienemmälle budjetille ja siellä on ihana käydä katselemassa vaikka ei olisikaan ostohousut jalassa. Tapahtumasta saa hyvän yleiskuvan siitä, mitä suomalaisessa maalaustaiteessa tapahtuu juuri nyt.

makkari (3 of 9).jpg

Pari päivää sitten eräs unelmani toteutui: törmäsin kadulla kukkia täynnä olevaan ämpäriin, jossa luki SAA OTTAA.

Olen kuullut urbaania legendaa että tällaista tapahtuu, mutta aijaijai sitä hetkeä kun se osui omalle kohdalle. Otin ämpäristä nämä neilikat ja kaksi leijonankitaa. Kiitos ihanalle kukkakauppiaalle, en ole vieläkään lakannut fiilistelemästä hyvää onneani.

Pikkumaljakko on Marimekon Flower. Lamppu on Iittalan vanhempaa tuotantoa ja nimeltään Kuukuna. Kupposen olen tehnyt jollain ekoista keramiikkakursseistani. Se on kökkö ja rakas.

makkari (5 of 9).jpg

makkari (2 of 2)-2.jpg

Sain vihdoin oikean, kunnollisen lukulampun! Ihan hyvä asia ihmiselle, joka lukee joka ilta. (Aikaisemmin siristelin tuon Kuukunan tunnelmavalossa.)

Tämä lamppu on ollut ensin äidillä, sitten minulla, sitten taas äidillä ja nyt taas minulla. Huonekalut, astiat ja sisustustavarat seilaavat usein minun ja äidin kotien välillä. Suosittelen etsimään lähipiiriin jonkun sisustusihmisen jonka kanssa voi vaihdella tavaroita, niin ei tarvitse aina ostaa jotain uutta.

Keraamisen maljakon olen löytänyt Momonosta, joka on ihana sisustusliike Helsingin Kaartinkaupungissa.

makkari (9 of 9).jpg

Tämä oli tärkeä hetki: ensimmäinen kerta puoleen vuoteen kun aurinko ylettyi makkariin asti. Pieni kaistale, suuri asia.

makkari (6 of 9).jpg

Makkarin seuraava ja toivottavasti viimeinen isompi projekti on asentaa huomaamaton verhotanko katonrajaan. Kotini ylivoimaisesti paras asia ovat nuo upeat vanhat kaari-ikkunat. Muuttaessani tänne aivan ensimmäiseksi ruuvasin verhotangot alas, koska ne peittivät ikkunoiden upean muodon kokonaan. Olen ollut siitä asti ilman verhoja, ja kieltämättä toisinaan kaipaan niitä. Mutta en niin paljon, että uhraisin kaari-ikkunat sen takia.

Nyt keksin, että voisin asentaa koko seinän mitalta kiskon, jolloin verhon voisi vetää sivuun huoneen nurkkaan, siis ihan kuin hotelleissa. Minä saisin verhot ja kaari-ikkuna saisi jatkaa elämäänsä huoneen tähtenä.

Idea valmis, toteutus kysymysmerkki.

Tämän ihmeempää asiaa ei ole tänään, mutta haluan toivottaa kaikille hyvää ja rentouttavaa viikonloppua. Nyt on erityisen tärkeää vaalia hyvää oloa ja iloa ja pitää huolta itsestään, joten tehkää jotain ihanaa. This too shall pass.

Elokuvat & tv & taide Kirjat

Tätä ei koskaan tapahtunut

10.3.2020

laraprescott (4 of 6).jpg

“Kukaan ei eipäile, että bussissa istuva sievä tyttö kuljettaa salaisuuksia.”

Vuonna 2014 Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA julkisti joukon vanhoja salaisia asiakirjoja, jossa paljastettiin erikoinen ja kiehtova operaatio: amerikkalaiset levittivät järjestelmällisesti Boris Pasternakin romaania Tohtori Živago Neuvostoliittoon tarkoituksenaan muuttaa ihmisten asenteita kaunokirjallisuuden avulla.

Tohtori Živago lukeutuu nykyään tietenkin maailmankirjallisuuden (ja elokuviahistorian!) klassikoihin, mutta tuolloin se oli kielletty Pasternakin kotimaassa Neuvostoliitossa.

Tämä on siis faktaa. Fiktiota – ja herkullista sellaista – on Lara Prescottin operaatiosta kertova romaani Tätä ei koskaan tapahtunut.

laraprescott (6 of 6).jpg

Prescottin kirja on ollut maailmalla melkoinen hitti ja tiesin heti siitä kuultuani, että se olisi luultavasti “ihan mun juttu”. Kylmä sota on minusta yksi kiehtovimmista aikakausista historiassa. Muistan etäisesti ajan hengen vielä itsekin omasta lapsuudesta. Kahtia jakautunut maailma, kahden suurvallan välinen jännite – ja tietenkin vakoojat!

Tarina operaatiosta kulkee eteenpäin monen eri kertojan kautta, rautaesiripun molemmin puolin. Idässä Boris Pasternak kirjoittaa vaarallista romaaniaan ja asettaa vaaraan paitsi itsensä, ennen kaikkea rakastajattarensa ja muusansa Olga Ivinskayan. Lännessä CIA:n konekirjoittajanaiset ja naisvakoojat kohtaavat paitsi idästä, myös kotoa tulevan vaaran – 50-luvun Amerikan erilaisuutta kammoksuvat asenteet ja tiedustelupalvelun ummehtuneen sovinismin.

laraprescott (1 of 6).jpg

Kirja vilisee herkullisia paikkoja ja henkilöitä – ollaan Washingtonissa, Moskovassa, Milanossa, Pariisissa ja Lontoossa. On juhlia ja samppanjaa ja ihania asuja jotka näin, kuulin ja haistoin mielessäni elävästi. Toisaalta on myös mutainen kasvimaa datšalla ja neuvostoliittolaisen pakkotyöleirin kammottava todellisuus.

Prescottin henkilögalleria jää aika pinnalliseksi, mutta tässä kirjassa pääosassa onkin oikeastaan toinen kirja – Tohtori Živago.

Kun alkuasetelma oli pedattu (ja olin päässyt kärryille siitä että joka luvussa on eri kertoja, heh) ja operaatio käynnistyi, en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Tämä oli juuri sellainen tarina, johon upposin täysin.

Kirja on tyyliltään kevyt ja viihteellinen, mutta onnistuu silti sitomaan yhteen Tohtori Živagon syntytarinan sekä ison operaation eri puolet. Ja puhumaan suurista aiheista – taiteen vapaudesta ja merkityksestä, naisten asemasta historian kulussa.

Ja tietenkin myös rakkaudesta.

laraprescott (3 of 6).jpg

Kirjan tunnelmasta tuli mieleen Mad Men ja mielessäni näin CIA:n toimiston, kahvilat, vaatteet ja hiukset juuri sellaisina – mutta tietenkään en voinut olla ajattelematta kirjaa lukiessani yhtä toista tv-sarjaa, The Americansia. Se lukeutuu minusta viime vuosien hienoimpiin tv-sarjoihin.

The Americans on katsottavissa esimerkiksi Netflixissä.

The Americans on katsottavissa esimerkiksi Netflixissä.

The Americans sijoittuu kylmän sodan loppuaikoihin 1980-luvulle ja se kertoo kahdesta KGB:n vakoojasta, jotka soluttautuvat Yhdysvaltoihin esittäen ihan tavallisen lähiöperheen vanhempia. Sarja on saanut inspiraationsa tästä tosielämän tapauksesta, jossa kanadalaisiksi soluttautunut pariskunta paljastui venäläisiksi vakoojiksi, eikä heidän Kanadassa syntyneillä lapsillaan ollut asiasta mitään käsitystä. (Juuri pari kuukautta sitten uutisoitiin, että ainakin toinen pojista on vihdoin saanut päätöksen Kanadan kansalaisuuden säilymisestä.)

The Americans haastaa katsojansa ajattelemaan uskollisuutta, isänmaallisuutta, kuulumista johonkin ja sitä mikä antaa elämälle merkityksen. Se esittää enemmän kysymyksiä kuin antaa valmiita vastauksia. Sarja on kuitenkin myös viihdyttävä (ne loputtomat valeasut!) ja palkitsee kärsivällisen katsojan – sarja itse asiassa vain paranee koko ajan edetessään ja viimeinen kausi oli minusta hienoin.

Tämän kirjan tunnelmien myötä saatan innostua ja aloittaa sarjan alusta. Mutta sitä ennen luen ehkä vihdoin Tohtori Živagon.

P.S. Jos innostuit kirjasta, Instagramistani (@eevakolu) löytyy arvonta, jossa arvotaan kolme kirjaa!

Kuvat: Mikko Rasila