Se harvinainen tammikuun hetki, kun aurinko paistaa juuri oikeasta kulmasta ja kotona on… valoisaa.
Tammikuu, yksi jännimmistä.
Kenties koskaan en ole tietoisempi valoista ja varjoista. Vastakohdista, siitä kuinka ne pelaavat yhteen ja ovat aina läsnä samanaikaisesti.
Tavallaan aivan sydäntalvi, mutta silti ilmassa on jo kaikuja keväästä.
Tämä vuosi on ollut vielä aikaisempiakin oudompi. Linnut laulavat nytkin ikkunani takana. Ystäväni hevonen pudotti jo talvikarvansa. Luonto lukee merkkejä, ei kalenteria.
Makkarin ikkunalla suosikkini, sammaleenvihreä Nappula-pöytäkynttilänjalka, sekä klassinen Nappula sävyssä puuteri.
Tammikuussa uuden vuoden energia imaisee mukaansa. Olen pistänyt monia uusia projekteja tulille, ollut innoissani kaikesta, tehnyt pitkää päivää, heitellyt verkkoja vesille.
Mutta samaan aikaan tämä poikkeuksellisen musta talvi alkaa jo hieman painaa. Kaiken optimistisen intoilun ja touhottamisen vastapainoksi iltaisin tekee lähinnä mieli istua kylpyammeessa ja mennä aikaisin nukkumaan.
Joten olen päättänyt, että sitten pitää tehdä niin. Eilen, lauantai-iltana, jätin viinit väliin, otin kylvyn kynttilänvalossa ja menin yhdeksältä nukkumaan. Se oli hyvä päätös.
Kotona on tähän aikaan vuodesta jännä tunnelma. Niinä päivinä kun on pimeää, voi pojat – on todella pimeää. Mutta niinäkin päivinä kun aurinko paistaa (kiitos viime päivistä, arska!) valo tulee niin matalalta, että kotona vallitsee edelleen varjojen valtakunta.
Tekee edelleen mieli tunnelmoida kynttilänvalossa, mutta samalla tuoda kotiin uutta elämää. Uuden vuoden raikasta energiaa.
Jos tavallista pimeämpi talvi on ollut raskas ihmiselle, niin se on ollut sitä moninkertaisesti huonekasveille. Pahaa tekee katsoa vierestä niiden kitumista. Ja toisaalta: miten ihmeellistä on nähdä, kuinka jo parin aurinkoisen päivän jälkeen jostain puskee uusi, vaaleanvihreä lehti.
Aina vaan liikuttaa se, miten sinnikkäitä me elävät olennot olemme. Miten uuden elämän syntyä ei voi estää surkeimmissakaan olosuhteissa.
Miten pienikin määrä valoa on aina suurempi kuin äärettömältä tuntuva pimeys.
Miniananas tuo vähän huumoria ja ripauksen tropiikkia tammikuuhun. Molemmille on tilausta.
Tänäkin vuonna huonekasvien joukossa oli kyllä pari, jotka eivät selvinneet talvesta. Kävin uudenvuoden huumassa hankkimassa tilalle muutaman uuden tulokkaan. Tekee hyvää tunnelmalle tuoda kotiin uutta rehevää elämää tämän kaiken nuupahtaneen kyhjötyksen keskelle (puhun nyt sekä itsestäni että vanhoista kasveistani).
Nykytiedon mukaan kasvit osaavat puhua toisilleen, joten ehkä nämä uudet tulokkaat saavat talven runtelemat toverinsa vähän piristymään. Tsemppaavat ja luovat niihin uskoa, että valoisammat ajat ovat edessä.
(Taidan taas puhua sekä kasveista että itsestäni.)
Kynttilät palavat täällä varjojen valtakunnassa edelleen aamusta iltaan. Poltan kaikkein mieluiten isoja pilarikynttilöitä. On itse asiassa aika hassua, miten vähän niille on suunniteltu kynttilänjalkoja.
Matti Klenellin Nappula-sarjan pöytäkynttilänjalka ei ole vain lempikynttilänjalkani, se on ylipäätään yksi lempiesineistäni. Se on hyvä esimerkki siitä, että ulkonäkö kantaa tiettyyn pisteeseen, mutta todelliset lempiesineet löytyvät vasta käytön kautta.
Tietenkin pöytäkynttilänjalka on hurjan kaunis, mutta sen todellinen hienous piilee siinä, että se istuu täydellisesti käteen. Minun kotonani Nappulat kulkevat perässäni sinne minne minäkin – olohuoneen sohvapöydältä ruokapöydälle, ruokapöydältä kylpyhuoneeseen ja kylppäristä makkariin. Niissä on tukeva ja turvallinen fiilis eikä liekkejä tarvitse sammutella ja sytytellä välissä.
Koska olen moderni ihminen enkä 1700-luvun maalaistalon asukas, joka tarvitsi kynttilöitä kulkeakseen iltakuuden jälkeen huoneesta toiseen, en olisi koskaan ajatellut, miten tärkeä ominaisuus liikuteltavuus on kynttilänjalassa.
Nappula-sarja täytti juuri kymmenen vuotta ja sarjaan on tullut myös uusi jäsen, jalallinen ruukku. Ruukun muotokieli on samalla tavalla leikkisän pyöreä kuten sarjan kynttilänjaloissa.
Sain Iittalalta muutaman uuden ruukun ja istutin uudet viherkasvitulokkaani niihin. (Tai siis – istutan aina kasvit reikäpohjaisiin muoviruukkuihin, jotka laitan kauniimpien keraamisten ruukkujen sisään. Se on minusta kätevämpää kuin ruukkusoran kanssa pelaaminen, koska tykkään antaa kasveille välillä kunnon suihkun kylpyammeessa tai lavuaarissa.)
Erityisesti riippuvat köynnöskasvit näyttävät näissä Nappuloissa hurmaavilta. Korkea jalka tuo kivaa rytmiä ikkunalaudalle, pöydälle tai hyllyjen päälle kerääntyviin asetelmiin. Siinä on sama tukeva, luotettava fiilis, jota rakastan pilarikynttilänjaloissa.
Suosikkivärini ruukuissa on tuo todella syvä tummanvihreä.
Mutta mikään ei tietenkään estä käyttämästä ruukkuja muihinkin tarkoituksiin kuin viherkasveille. Ennen kuin löysin täydellisen asukin valkoiseen ruukkuun, se toimitti tovin hedelmäkulhon virkaa keittiössä.
Kanaverkkotekniikalla tai kukkasiilillä ruukkuihin voisi tehdä myös upeita leikkokukka-asetelmia. Sitä aion ehdottomasti kokeilla jossain vaiheessa. (Asetelmiin sopivia jalallisia maljakoita on muuten tosi vaikea yleensä löytää!)
Tuntuu ihanalta ajatella tällaisia asioita – kukka-asetelmia, joita aion tehdä. Rehevyyttä. Vihreää. Luontoa, joka nukkuu vielä, muttei enää kauaa.
Vasemmalla: yakitoria omassa keittiössä. Oikealla: yakitoria Tokiossa huhtikuussa 2016.
Kävin Japanissa ensimmäistä kertaa vajaa neljä vuotta sitten. Siitä asti olen unelmoinut pääseväni takaisin.
Siitä asti olen myös unelmoinut (ja uhonnut) opettelevani tekemään japanilaista ruokaa.
Ostin jopa sitä varten japanilaisen arkiruokakeittokirjan. Vajaan neljän vuoden saldo: nolla kokattua reseptiä.
Ups.
Oli jotenkin sellainen ajatus, että japanilainen ruoka on vaikeaa ja vaatii kauheasti eksoottisia ainesosia. No – tästäkin asiasta mieleni oli tehnyt paljon monimutkaisemman kuin asia todellisuudessa on.
On totta, että japanilainen ruoka vaatii usein muutamia raaka-aineita, jotka olisivat saattaneet saada keskisuomalaisen isoisäni raapimaan päätään. (Toisaalta japanilaiset olisivat saattaneet raapia päätään edesmenneen pappani tavalle paistaa lättyjä hirven verestä ja syödä talkkunaa ja piimää aamiaiseksi. Että toisaalta raaka-aineidenkin eksoottisuus tai erikoisuus on aika suhteellista).
Mutta kun aloin tutkia reseptejä, huomasin että muutama raaka-aine toistuu useimmissa ohjeissa. Hankkimalla pari perusputelia pääsee jo pitkälle.
Herkun pop up -izakaya Keskuskadulla. Niin liikkis!
Japanilainen ruoka on niin paljon muutakin kuin sushia! Ja niin paljon kuin sushia rakastankin, Japanin izakayoissa käyminen teki minusta todellisen japanilaisen ruoan fanin. (Japani-fani sen sijaan olen ollut jostain 3-vuotiaasta, kun Taotao oli viikkoni kiistaton kohokohta. Siitä se sitten alkoi.)
Niin siis iza-mikä? Izakaya on Japanille vähän kuin pubi englantilaisille.
Izakayat ovat perinteisiä baareja, jotka tarjoilevat juomia ja konstailematonta ruokaa, ja niihin poiketaan usein juuri työpäivän jälkeen, aivan kuten englantilaiseen pubiin. Tunnelma oli aina rento ja kodikas. Ja ruoka poikkeuksetta hyvää, toisin kuin englantilaisessa pubissa.
Baaritiski on minusta aina ravintolan paras paikka. Rakastan olla keskellä actionia, nähdä kun kokit valmistelevat annoksia ja tarkkailla paikallisten tapoja. Ehkä juuri siksi rakastan izakayoja – niissä on lähes aina pitkä tiski, jolla pukumiehet, kaveriporukat ja turistit istuvat sulassa sovussa.
Izakayassa Tokiossa, 2016. Täällä söin elämäni tuoreimman kalan (se sätki vielä pöydässä. Not kidding).
Opiskelin kotona omistamani japanilaisen keittokirjan kannesta kanteen (kirja on Harumi Kuriharan Everyday Harumi, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa yksinkertainen japanilainen arkiruoka!). Huomasin, että en oikeasti tarvitse niin paljon erikoisia raaka-aineita kuin ajattelin.
Japanilaisessa arkiruoassa pääsee jo pitkälle, kun hankkii:
japanilaista soijakastiketta
riisietikkaa
miriniä (eli japanilaista makeaa kokkausviiniä)
seesamöljyä
Jos tätä listaa täydentää vielä misotahnalla, wasabilla, sakella, konbu-merilevällä sekä katsuobushi-kalahiutaleilla, voi jo tehdä lukemattoman määrän perinteisiä japanilaisia reseptejä.
Ylläolevista aineksista syntyvät myös japanilaisen keittiön kenties tunnetuimmat kastikkeet, teriyaki ja ponzu. Harumin kirjassa oli petollisen yksinkertainen teriyaki-kastikkeen ohje. Kokeilin sitä ja lopputulos oli pahin katastrofi, joka keittiössäni on viimeiseen viiteen vuoteen nähty (älkää kysykö mikä meni pieleen – se on itsellenikin mysteeri.)
Toistaiseksi päätin siis pitäytyä valmiissa teriyakissa ja ponzussa, jotka löysin Herkusta kuten muutkin ylläolevat ainekset.
Pikku huomio: Kiinalaisen ja japanilaisen soijan makuprofiili on erilainen, joten japanilaista ruokaa kokatessa kannattaa aina käyttää japanilaista soijaa. Jotkut reseptit erittelevät myös vaalean ja tumman soijan, mutta päätin nyt aloittelijana tehdä asioista helppoja ja käyttää vain yhtä putelia.
Soija – ja siten myös teriyaki ja ponzu – sisältää yleensä pieniä määriä gluteenia, mikä on syytä huomioida jos kokkaa keliaakikoille. Itse pystyn syömään pieniä määriä teriyakia ja ponzua ilman oireita, mutta soijakastikkeen ostan gluteenittomana versiona.
Izakayasta ei oikeastaan voi puhua mainitsematta yakitoria. Se on kenties ikonisin izakaya-annos, ja ensimmäinen jonka paikallinen oppaani vei minut Tokiossa syömään. Yksinkertaisuudessaan yakitori on kastikkeen kanssa tarjoiltava kanavarras, usein mukaan laitetaan myös purjoa.
Reisipala on minusta kanan maukkain osa, enkä oikein ymmärrä miksi sitä Suomessa käytetään niin vähän. Se on paljon herkullisempi ja mehevämpi kuin rinta eikä kuivu paistettaessa, mutta toisaalta valmistuu nopeammin kuin luulliset koipi-reisipalat. Reisipaloja on joskus vaikea löytää suomalaisista ruokakaupoista, mutta niitäkin löytyy Herkun palvelutiskistä. Siellä ne myydään nimellä paistileike.
Yakitori valmistetaan perinteisesti grillissä, mutta näin keskellä Suomen talvea se onnistuu myös uunissa!
Ruokahävikkiä säästääkseni käytin myös purjon vaaleanvihreät osat – ei olisi kannattanut. Valkoiset osat paahtuvat meheviksi, makeiksi ja pehmeiksi, mutta vihreä osa on tähän tarkoitukseen liian puisevaa. Säästä ne siis vaikka keittoon ja käytä yakitoriin vain purjon valkoinen osa!
Jos käytät puisia grillitikkuja, liota niitä vedessä noin tunti. Jos valmistat yakitorin uunissa, laita uuni lämpiämään 200 asteeseen.
Leikkaa kana ja purjon valkoiset osat reilun kokoisiksi suupaloiksi. Ei haittaa, jos kanapaloista tulee epäsäännöllisen muotoisia, niitä voi hieman muotoilla vartaaseen pujotettaessa.
Laita vartaisiin purjo- ja kanapalat ja sipaise pintaan öljyä. Rapsauta päälle suolaa ja pippuria.
Kypsennä vartaat grillissä tai 200-asteisessa uunissa n. 20 minuutin ajan. Voit nostaa vartaat lopuksi pariksi minuutiksi uunin grillivastuksen alle, jotta saat niihin kauniin paistopinnan.
Tarjoile teriyaki-kastikkeen kera.
Japanilaista ruokaa ei voi ajatella ilman pikkelöityjä vihanneksia. Niitä tuli Japanissa pienessä kupissa melkein jokaisen annoksen mukana.
Löysin Harumin kirjasta tosi kivan pikkelöidyn kurkun ohjeen, ja opin myös yhden itselleni uuden niksin: hieromalla kurkun kuorta suolalla saa kuoresta poistettua kitkerän sivumaun!
Ei kannata säikähtää tuoreen inkiväärin määrää ohjeessa. Pikkelöinti pehmentää maun juuri sopivaksi.
Käytin itse ohjeeseen avomaankurkkua (joka tietenkin näin talvella on kasvihuonekurkkua kuten kaikki muutkin kurkut), koska pidän sen mausta ja rakenteesta taviskurkkua enemmän. Ohje onnistuu kyllä tavallisellakin.
Pikkelöity kurkku ja inkivääri
(2-3 annosta)
300 g kurkkua
suolaa
peukalon kokoinen pala tuoretta inkivääriä
1/2 dl japanilaista soijaa
1/2 dl riisietikkaa
1 rkl sokeria
Leikkaa kurkuista päätypalat pois. Hiero kurkkujen pintaan suolaa noin minuutin ajan ja anna levätä pari minuuttia. (Tämän pitäisi poistaa kitkeryys kurkun kuoresta.) Huuhtele suola pois ja kuivaa kurkut.
Leikkaa kurkut pituussuunnassa kahtia ja poista lusikalla siemenet. Mätkäise kurkkuja pari kertaa kaulimella, nuijalla, isolla kauhalla tai millä tahansa painavalla esineellä. Leikkaa suunnilleen sormen paksuisiksi paloiksi.
Kuori inkivääri ja leikkaa ohuiksi suikaleiksi.
Sekoita keskenään soija, riisietikka ja sokeri. Laita kastike, kurkut ja inkivääri kannelliseen astiaan tai suljettavaan pussiin ja anna tekeytyä jääkaapissa vähintään 2 tuntia.
Jos et ole vielä tutustunut ponzu-kastikkeeseen, nyt on korkea aika! Se on sitruspohjainen kastike, joka on sanalla sanoen superhyvää.
Ponzua käytetään erityisesti kalan kanssa, mutta se sopii hyvin myös punaiselle lihalle ja kasviksille. Itse tykkään ponzusta erityisesti paksoin ja parsakaalin kanssa.
Myös tämä ohje on Harumin kirjasta. Lohi-katkarapukakkujen ainekset ovat hyvin yksinkertaiset. Ne maustetaan lorauksella sakea, ja loppupullon voikin sitten tarjoilla ruokajuomana. Saken lisäksi klassinen izakaya-ruokien juomapari on japanilainen olut.
Näiden kanssa sopisi erinomaisesti myös vaikkapa wasabilla maustettu majoneesi! Ja ponzua voi toki lorauttaa myös majoneesin sekaan.
Lohi-katkarapukakut ja ponzu-kastike
(2-3 annosta)
200 g nahatonta lohi- (tai kirjolohi)fileetä
180 g (1 pss) kuorittuja katkarapuja
1 sipuli
1 rkl sakea
suolaa
paistamiseen: (seesam)öljyä
tarjoiluun:
raastettua tuoretta inkivääriä
ponzu-kastiketta
Hienonna lohi, katkarapu ja sipuli silpuksi. Tämä onnistuu helpoiten monitoimikoneella, mutta toki myös käsin veitsellä. Sekoita hienonettu lohi, katkarapu, sipuli ja sake. Mausta suolalla.
Muotoile seoksesta käsin pieniä pihvejä ja paista keskikovalla lämmöllä runsaassa (seesam)öljyssä muutama minuutti kummaltakin puolelta, niin että pihveihin tulee kauniin ruskea paistopinta.
Raasta päälle tuoretta inkivääriä ennen tarjoilua. Dippaa ponzu-kastikkeeseen.
Japanilaisessa keittiössä käytettävistä vihanneksista moni on meille tuttu – resepteissä yleisiä ovat esimerkiksi purjo, inkivääri, kevätsipuli, porkkana ja kurkku. Meille hieman tuntemattomammista kasviksista suosittelen tutustumaan ainakin paksoihin ja retikkaan.
Retikka (daikon) sopii sellaisenaan raastettuna melkein minkä tahansa japanilaisen ruoan kylkeen. Paksoi on paistettuna ja haudutettuna yksi suosikkivihanneksistani – ajattelin opetella kasvattamaan sitä ensi kesänä mökin kasvimaalla.
Leikkaa paksoi lohkoiksi. Itse jätän yleensä kannat, koska paloista saa kauniimpia niin, mutta voit ilman muuta myös leikata kannat pois. Silloin paksoista tulee vähemmän kivan näköistä, mutta toisaalta helpommin syötävää.
Leikkaa valkosipuli ohuiksi viipaleiksi.
Kuumenna keskilämmöllä paistinpannulla reilu loraus seesamöljyä. Lisää paksoi ja valkosipuli ja kuullota koko ajan hämmentäen n. 3 minuuttia. (Varo polttamasta valkosipulia!)
Lisää pannulle soijakastike ja mirin, ja jatka hämmentelyä pari minuuttia kunnes paksoi alkaa olla sopivan pehemää (pieni purutuntuma kannattaa jättää). Jos paksoi ei meinaa kypsyä, voi pannulle lisätä tilkan vettä.
Ripottele päälle seesaminsiemenet ja tarjoile heti.
Izakaya-viikot jatkuvat kaikissa Herkuissa koko tammikuun, mutta tällä viikolla on helsinkiläisille luvassa varsinaista erikoisherkkua: Suomen luultavasti pienin, izakaya-tyylinen pop-up-ravintola Keskuskadulla!
Kävimme ystäväni kanssa “kontti-izakayassa” eilen syömässä ja hetken tuntui ihan siltä kuin olisin teleportannut itseni takaisin Japaniin. Tiskin takana kokkaavat keittiömestari Kenji Miyagi ja hänen poikansa.
Tarjolla on neljä klassista izakaya-annosta ja kaikki asiakaspaikat ovat tiskillä. Tunnelma oli tiivis ja hauska – epäsuomalaisittain tuli jopa juteltua viereisten seurueiden kanssa. Kaikki annokset maksavat alle kympin ja niitä saa myös mukaan. Suosittelen lämpimästi!
Pop up -izakaya on auki vielä seuraavasti:
To-pe 23.-24.1. klo 11-19
La 25.1. klo 11-18
Su 26.1. klo 11-17
Jos et pääse ravintolaan, no problem (tai mondainai kuten Japanissa sanotaan). Kaikissa Herkuissa on kuun loppuun asti tarjolla inspiraatiota, japanilaisia erikoistuotteita, japanilaistyylisiä valmisruokia ja juomia.
Lisää izakaya-reseptejä löytyy Herkun sivuilta! (Siellä on myös itsetehdyn teriyaki-kastikkeen ohje, jos jollakulla kävisi vaikka parempi tuuri kuin minulla.)
Lähes jokaisessa tuntemassani kodissa on nojatuoli, jossa kukaan ei koskaan istu.
Olen asunut nykyisessä kodissani nyt reilut kaksi vuotta ja olen lukemattomia kertoja ollut vaarassa ostaa itsekin sellaisen. Jonkin harmittoman, kivannäköisen tuolin, joka sopisi yhteen sohvapöydän kanssa.
Mutta sitten mietin, että en tarvitse lisää asioita, joiden päällä voi istua. Minulla on jo tuoleja ja sohva.
Päätin, että jos ja kun hankin olkkariin nojatuolin, sen pitää olla esine joka ihan aidosti tuo jotain lisäarvoa elämään. Kun mietin, mitä lisäarvoa tuoli voisi tuoda, vastaus oli heti selvä: paikka, jossa olisi niin mukava olla, että tulisi luettua enemmän kirjoja ja katsottua enemmän elokuvia ilman keskeytyksiä. Enemmän rentoutumista, rauhaa ja yhteen asiaan kerrallaan keskittymistä.
Sain viime vuonna isot veronpalautukset ja päätin että niillä rahoilla ostan itselleni juuri sellaisen tuolin.
Sitä ei ollutkaan ihan helppo löytää, koska suurin osa kauniista nojatuoleista ei ole mukavia ja suurin osa mukavista nojatuoleista ei ole kauniita.
Tiesin, että tämä olisi nyt yksi niitä huonekaluja jotka täytyy malttaa valita mukavuuden, ei ulkonäön perusteella. Riittäisi, että se ei olisi ihan järkyttävän hirveä. (Niitäkin tässä tuotekategoriassa nimittäin riittää.)
Mukavuuden suhteen vaatimustaso oli sitten sitäkin kovempi: nyt ei etsitty pelkästään mukavaa nojatuolia, vaan next level mukavaa. Nojatuolia, johon istuessa koko kroppa huokaisee helpotuksesta.
Pari kuukautta sitten äiti ilmoitti nähneensä “ihan sunnäköisen tuolin” Iskussa. Ja siellähän se oli – oma pehmeä lampaankarvainen sylini! Tiesin heti siihen vajotessani että meidät on tarkoitettu elämänkumppaneiksi. Eikä se ollut edes ruma!
Elämänkumppanini sattui vieläpä olemaan alennuksessa, joten pistin siltä seisomalta – tai siis istumalta – veronpalautukset sileäksi.
Tuoli saapui vihdoin perjantaina, ja sen jälkeen en ole oikeastaan muuta tehnyt kuin istunut siinä. Ja maannut: selkänoja taipuu melkein makuuasentoon asti. Luulin, että sängyssä makoilu on mukavaa, mutta ergonomisesti muotoillussa nojatuolissa makoilu se vasta onkin. Onnittelen itseäni myös tuosta lampaankarvapäällisen valitsemisesta. Aina tuoliin lysähtäessä tuntuu siltä kuin vajoaisin ison pehmeän karhun halaukseen.
Vaikka iso kertainvestointi hirvitti, onneksi maltoin odottaa sitä oikeaa ja panostaa, kun se tuli eteen. Näen jo kuinka meistä tulee samanlainen pari kuin Frasierin isästä ja siitä räjähtäneestä vihreäraidallisesta vakosamettinojatuolista.
Tuoli on ruotsalaisen Conformin valmistama ja mallin nimi on Air. Vaikka laadukas lepotuoli ei koskaan ole halpa, Conformin tuolit ovat tosi kohtuullisen hintaisia siihen nähden mitä mekanismilla varustetut laadukkaat lepotuolit voivat maksaa (katson sinua, unelmieni Eames Lounge).
Juuri nyt luvussa: Tom Rachmanin The Italian Teacher. Kirja kertoo Charlesista, joka kasvaa “suuren taiteilijaisän” varjossa. Kiinnostavaa pohdintaa (mies)taiteilijamyytistä ja siitä, miten elämänsä voi haaskata halutessaan miellyttää vanhempiaan.
Parin päivän jälkeen tuoli tuntuu jo ihan perheenjäseneltä. Olkkarin sisustus on tosin mennyt sen myötä vähän uusiksi. Valtamerialuksen kokoinen sohvapöytä piti myydä pois ja nyt rullasin matonkin piiloon. Niin paljon kuin pidänkin pehmeydestä, karvamatto yhdistettynä karvatuoliin oli jo hieman liikaa – tuntui kuin olisin asunut jossain 70-lukulaisessa alppimajassa.
Tuoli oli taas hyvä muistutus siitä, mitä sisustaminen parhaimmillaan on: ei asioiden laittamista (vain) kivan näköiseksi, vaan oman elinympäristön järjestämistä sellaiseksi, että se tukee ja edistää itselle tärkeitä asioita.
Minun tapauksessani sellaisia kuin kirjat, elokuvat, keskittyminen ja rauha. Kaikkia niitä maailman mukavin lepotuoli on nyt jo tuonut lisää päiviini.
Jos haaveilet tämäntyyppisestä lepotuolista, muutama vinkki vuoden etsinnän perusteella:
Kannattaa ehdottomasti valita tuoli, jossa on säädettävä selkänoja ja niskatuki.
Nojatuolit matalalla selkänojalla ovat yleensä nätimpiä, mutta juuri korkeasta selkänojasta tulee se tuettu, turvallinen, pesämäinen tunnelma (ja mukavuus). Ihmisellä on luontaisesti levollinen olo, kun selusta on turvattu. Samasta syystä myös käsinojat ovat tärkeät. Niistä tulee tukeva ja turvallinen fiilis.
Rahi on mukavuuden kannalta melkein yhtä tärkeä kuin itse tuoli. Huonosti muotoiltu rahi rasittaa polvia, hyvin muotoiltu tukee.
Pyörivä jalka on nerokkuutta.
Vastusta kiusausta valita tuoli ulkonäön perusteella ja luota siihen, mitä keho kertoo.
