Ruoka & juoma

Pakastimen paras

13.1.2020

pavut (1 of 3).jpg

Lähtökohtaisesti pyrin käyttämään tuoreita vihanneksia, usein ja paljon. Se tekee hyvää ruumiille.

Raikkauden ja rapsakan koostumuksen lisäksi minusta on tärkeää käsitellä kokonaisia raaka-aineita.

Pestä, kuoria ja leikata omin käsin, niin että kaikki ei tule kliinisesti pussista ja valmiiksi viipaloituna. Se tekee hyvää sielulle.

Mutta pakastevihanneksille on ehdottomasti paikkansa. Esimerkiksi nopeana hätävarana pakkasessa sellaisten tilanteiden varalle, kun haluaa saada jotain terveellistä äkkiä ja helposti.

Tai sellaisten vihannesten tapauksessa, joiden saatavuuteen, laatuun tai hintaan sesongit vaikuttavat merkittävästi.

pavut (1 of 1).jpg

Oma suosikkipakasteeni on vihreät pavut. Talvella syön niitä vähintään kerran viikossa. Tähän aikaan vuodesta tuoreet vihreät pavut lennätetään hyvin kaukaa, ne ovat aika kalliita ja lisäksi usein nahistuneita.

Toisin kuin monien muiden vihannesten, vihreiden papujen koostumus ei liikaa kärsi pakastamisesta. Ja ne ovat niiiiin hyviä!

Pakastaminen säilyttää vihannesten ravintoarvot hyvin, kunhan se on tehty oikein. Tämän vuoksi luotan yleensä kotimaisiin pakastevihanneksiin, koska tiedän että Suomessa vihannekset pakastetaan niin että vitamiinit säilyvät. (En siis sano, etteikö muualla maailmassa tehtäisi niin – minulla vain ei ole tietoa asiasta.)

Mitä nopeammin pakastevihannekset sulattaa, sitä paremmin niissä säilyvät vitamiinit. Siksi en itse yleensä sulata pakastevihanneksia ollenkaan etukäteen vaan heitän ne aina suoraan pakastimesta pannulle.

(Tässä valmiiksi viipaloidut pakastepavut ovat kätevimpiä.)

pavut (2 of 3).jpg

Vihreiden papujen nimi on vähän harhaanjohtava – ne eivät teknisesti ottaen ole papuja. Mikä on pelkästään hyvä uutinen, koska vihreät pavut soveltuvat yleensä myös herkkävatsaisille toisin kuin oikeat pavut!

Myös ravintoarvoiltaan vihreät pavut muistuttavat enemmän vihreitä vihanneksia kuin tölkissä myytäviä papuja. Niissä ei ole paljoa hiilareita, mutta toisaalta ei proteiiniakaan.

Pakastepapujen valmistamiseen on yksi niksi, jos ei halua lötköjä vetisiä papuja, siis juuri sellaisia huonojen mielikuvien pakastevihanneksia:

En itse koskaan keitä pakastettuja vihreitä papuja vaan kypsennän ne aina paistinpannulla. Houkuttelen ensin pavuista nesteen esiin, sen jälkeen kiehuttelen nesteen pois ja annan lopuksi papujen pinnan karamellisoitua kuumalla paistinpannulla.

Suo siellä ja vetelä täällä, mutta ei minun pakastepavuissani!

pavut (3 of 3).jpg

Pannulla paistetuista pavuista voi tehdä tuhat ja yksi variaatiota. Tässä kaksi, joita itse teen aika usein.

Usein maustan pavut sitruunamehulla ja sitruunankuorella, mutta nyt veriappelsiinisesongin kunniaksi keksin kokeilla sitruunan sijaan appelsiinia. Se toimi erinomaisesti, ja toi vähän yllättävämmän vivahteen makuun!

Appelsiinilla ja voilla maustetut vihreät pavut

(kahdelle)

400 g (2 pss) vihreitä pakastepapuja
kourallinen pekaanipähkinöitä
iso (oikeasti iso!) nokare voita
1 (luomu)appelsiinin kuori
loraus mehua appelsiinista
suolaa
mustapippuria

Paahda ensin pekaanipähkinöitä melko kuumalla paistinpannulla ilman rasvaa, kunnes niiden pinta alkaa paahtua kullanruskeaksi. Siirrä odottamaan.

Kuumenna pannulla voi. Lisää jäiset pavut pannulle. Hämmentele papuja niiden sulaessa. Kun pavuista alkaa irrota nestettä, jatka hämmentämistä. Kun pavuista irronnut neste on haihtunut pannulta, lopeta hämmentäminen hetkeksi ja anna papujen pinnan karamellisoitua minuutin tai pari. Sekoita ja anna taas karamellisoitua hetken, kunnes pavuissa alkaa olla hyvä paistopinta. Koostumuksen pitäisi olla mehevä, mutta ei vetinen. Mausta suolalla ja pippurilla.

Rouhi pekaanipähkinät kevyesti veitsellä. Laita pavut tarjoiluastiaan ja sekoita joukkoon pekaanipähkinät. Raasta hienolla raastimella päälle appelsiininkuori, ja lorauta appelsiinista hieman mehua päälle.

Tarjoile heti lisukkeena.

IMG_6623.JPG

Vihreitä papuja ja pekonia

(kahdelle)

400 g (2 pss) pakastettuja vihreitä papuja
1 pkt pekonia
suolaa
mustapippuria
tarvittaessa oliiviöljyä paistamiseen

Leikkaa pekoni paloiksi (tämä onnistuu helpoiten saksilla!). Paista pekoni melko kuumalla pannulla. Kun pekoni on kypsää, lisää pannulle jäiset pavut. Pekonista irronnut rasva saattaa riittää papujen paistamiseen, mutta tarvittaessa lisää oliiviöljyä.

Hämmentele papuja niiden sulaessa. Kun pavuista alkaa irrota nestettä, jatka hämmentämistä. Kun pavuista irronnut neste on haihtunut pannulta, lopeta hämmentäminen hetkeksi ja anna papujen pinnan karamellisoitua minuutin tai pari. Sekoita ja anna taas karamellisoitua hetken, kunnes pavuissa alkaa olla hyvä paistopinta. Koostumuksen pitäisi olla mehevä, mutta ei vetinen. Mausta suolalla ja pippurilla.

Paista seuraan esimerkiksi kananmuna haluamallasi tavalla. Pikaruokaa parhaimmillaan!

Hyvinvointi

Rutiini nimeltä säläperjantai

9.1.2020

säläperjantai (1 of 2).jpg

Viime vuosina olen tajunnut ja hyväksynyt yhden asian: rutiinit ovat avain hyvään elämään.

Tätä ajatusta ei ollut helppo niellä.

Rutiinit ovat aina olleet minulle tosi vaikeita omaksua ja noudattaa. Itse asiassa olen koko ikäni suorastaan kapinoinut “tylsää, rutinoitunutta elämää” vastaan.

Nyt olen tajunnut, että ei rutiinien tarvitse tarkoittaa tylsää elämää, vaan ainoastaan vähemmän kaoottista ja kuluttavaa elämää.

Jos arki olisi talo, niin rutiinit ovat sen talon katto, seinät ja kivijalka. Kun ne ovat kunnossa, jää enemmän energiaa leikkiä sisustuksella ja pihalla. Talon rakenteet ovat tuki, eivät vankila.

Pääsin jo ihan hyvään alkuun viime vuonna, mutta vuonna 2020 aion keskittyä vieläkin enemmän toimivien, hyvää mieltä ja hyvää oloa tukevien rutiinien rakentamiseen.

Olen perusluonteeltani ongelmanratkaisija (se on sekä vahvuuteni että kompastuskiveni). Joten kun huomaan elämässä jonkin asian, mikä ei toimi, istun alas, käärin hihat ja koetan keksiä asiaan käytännöllisen ratkaisun. Kas näin syntyi myös rutiini nimeltä säläperjantai.

säläperjantai (1 of 1).jpg

Varaan kalenteriini aina perjantaiaamuisin kahden tunnin slotin kaikenlaisen sälän hoitamiselle. Pitkin viikkoa, kun mieleeni pulpahtaa ajatus jostain asiasta, joka pitäisi muistaa selvittää tai hoitaa, lisään sen to do -listalle. Käytän tähän puhelimelle lataamaani Todoist-sovellusta. Lista voi olla paperillakin, mutta olennaista on että kaikki muistiinpanot ovat samassa paikassa. (Todoist on kätevä, koska se synkkaa läppärin ja puhelimen välillä.)

Esimerkiksi tämän viikon listassani lukee:

  • soita yrityksen X takuuhuoltoon

  • varaa aika verikokeisiin

  • maksa laskut

  • selvitä henkilökortin uusiminen

  • vie lahjoitus Fidaan

  • käy postissa

  • lähetä kirjanpitäjälle tiliotteet

  • tarkista, onko palautus mennyt perille yritykseen X

  • lähetä lasku asiakkaalle X

Tälle listalle ei laiteta työprojekteja, vaan nimenomaan kaikki se sälä, joka vie huomiota työprojekteilta – ja muulta elämältä.

Aina perjantaiaamuna käyn listan läpi ja hoidan kaikki asiat kerralla. Tähän menee 10 minuutista pariin tuntiin riippuen, vaatiiko tehtävälista jossain paikan päällä käymistä (ja kuinka kauan mihinkin asiakaspalveluun pitää jonottaa, kröhöm…).

Ryhtyminen on yleensä työläin ja aikaavievin vaihe pikkusälän hoitamisessa, joten kun kaikki asiat hoitaa kerralla, niihin kuluu myös paljon vähemmän aikaa.

Kaikki tällainen sinänsä helppo ja harmiton sälä vie helposti kaistaa mielessä, kun se pulpahtelee mieleen pitkin viikkoa: “ai niin, sekin pitäisi hoitaa”, “äh, olin ihan unohtanut sen ja sen”.

Arkeen tulee valtavasti lisää tilaa ja selkeyttä, kun voi luottaa siihen, että kaikki hoidettavat asiat ovat tallessa samassa paikassa. Ei tarvitse miettiä muistaako ne vai ei, eikä tarvitse jahkailla milloin ne tulee hoidettua. Voin unohtaa ne koko viikoksi ja luottaa siihen, että kaikki hoituu perjantaina.

Tämä rutiini on myös vähentänyt kiireen ja hätäisyyden tunnetta elämässä. Olen huomannut, että hyvin harva asia elämässä on sellainen, joka ei voisi odottaa seuraavaan perjantaihin. Ja jos onkin, sitten ne vain hoidetaan ennen perjantaita. No big deal.

Tätä rutiinia ei tietenkään tarvitse tehdä juuri perjantaina, mutta olen itse huomannut että on mukavaa saada pitkin viikkoa ilmaantuneet asiat hoidettua saman viikon aikana, ja vieläpä sopivasti juuri ennen viikonloppua.

Tärkeintä on kuitenkin päättää jokin tietty viikonpäivä ja aika ja pitää siitä kiinni – koko jutun pointti on siinä, että voit luottaa siihen, että kaikki tulee hoidettua säännöllisesti ja ajoissa. Päiväksi kannattaa valita arkipäivä, koska asiakaspalvelut ja virastot eivät yleensä ole viikonloppuisin auki.

Säläperjantai on loistava esimerkki siitä, että rutiinit eivät ole tylsiä kahleita, vaan ne nimenomaan vapauttavat lisää aikaa ja energiaa itselle tärkeisiin asioihin. (Uskokaa tai älkää, postissa jonottaminen tai asiakaspalvelupuhelimen pimpelipom-taustamusiikin kuuntelu ei nimittäin ole meikäläisenkään lempihommaa!)

Ajatuksia Kauneus

Vuosikymmenen ensimmäinen tuoksumuisto

7.1.2020

tuoksumuistot (1 of 1)-2.jpg

Kaikista aisteista tuoksu linkittyy muistoihin kaikista kiinteimmin.

Jokin vuosikymmenten takaa tuttu tuoksu saattaa yhtäkkiä teleportata täysin elävästi johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Aina kun haistan yllättäen jossain kloriitin, olen taas Madridissa, 18-vuotias tuore ylioppilas, valloittamassa maailmaa kesätyörahoilla. Kävelemässä hostellille aamunkoitteessa, kun siivoojat jo kuuraavat katuja ja metroasemia kloriitilla.

Aivojen tuoksuja, muistoja ja tunteita käsittelevät osat ovat vahvasti linkittyneet toisiinsa. Siksi tuoksut herättävät paitsi eläviä muistoja, myös tunteita. Monet ihmiset mainitsevat lempituoksukseen leikatun ruohon, vastaleivotun pullan tai juuri keitetyn kahvin. Olenkin usein miettinyt, että ehkä nuo tuoksut ovat monien suosikkeja juuri siksi että niihin liittyy useimmiten mukava, kiireetön tunnelma. Kesäloma tai rento sunnuntaipäivä.

Mitä vahvempi tunne tuoksutilanteeseen liittyy, sitä vahvempi muistijälki siitä jää. Erityisen vahva tuoksumuisto jää tilanteista, joihin on liittynyt vahva tunne ja toisen ihmisen läheisyys. Siksi moni meistä erottaa väkijoukossakin edelleen mummin tai äidin parfyymin. Tai saa vahvan tunnereaktion eksän partavedestä, vaikka ei ole ajatellut koko tyyppiä enää pitkään aikaan.

Tuoksun, muistin ja tunteiden yhteys on aina kiehtonut minua. Käytän sitä usein tietoisesti hyväkseni. Saatan ostaa uuden hajuveden silloin, kun elämässä on erityisen hyvä fiilis. Myöhemmin voin palata samaan tunnelmaan vain suihkaisemalla samaa hajuvettä.

Keiko Mecherin Peau de Pêche palauttaa aina näihin maisemiin ja tunnelmiin…

Keiko Mecherin Peau de Pêche palauttaa aina näihin maisemiin ja tunnelmiin…

Viime keväänä esimerkiksi hankin Italiasta uuden hajuveden ja käytin sitä koko viisiviikkoisen reissuni, jotta voisin aina myöhemmin palata muistoissani Italiaan. Diptyquen Tempon ostin yhtenä keväänä, kun elämässä oli aivan poikkeuksellisen hyvä tekemisen meininki. Käytän sitä edelleen aina kun haluan saada asioita aikaiseksi.

Ja kun seuraavan kerran rakastun… no, ajatelkaapa: tuoksun avulla voi aina palata siihen tunteeseen, kun oli vastarakastunut.

Joskus tuoksut myös jäävät pois käytöstä juuri samasta syystä. Tuskin haluan enää koskaan käyttää Byredon La Tulipea tai Chanelin Coco Mademoisellea, niin paljon kuin niitä joskus rakastinkin. Kaivoin hetki sitten pitkästä aikaa esiin Hermèsin Le Jardin de Monsieur Lin ja huomasin, että minulle ei enää tule siitä hyvä fiilis. Mutta, onneksi jumalaiset tuoksut eivät maailmasta lopu. Aikansa kutakin.

Sain ennen joulua lahjaksi James Heeleyn Eau Sacréen, josta olin jo hetken aikaa haaveillut. Ensimmäinen reaktioni paketin avattuani oli kiljua, toinen reaktioni oli haluta repiä paketti heti auki ja suihkia itseni päästä varpaisiin.

Mutta päätin odottaa. Halusin Eau Sacréen olevan ensimmäinen asia, jonka haistan uuden vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä.

Suomessa James Heeleyn tuoksuja myy Petit St. Louis.

Suomessa James Heeleyn tuoksuja myy Petit St. Louis.

Joten, tammikuun ensimmäisen päivän aamuna avasin paketin seremoniallisesti. Keräsin kaiken uudenvuoden puhtaan, raikkaan, toiveikkaan energian. Ja sitten: yksi suihkaus ranteelle. Syvä sisäänhengitys. Toinen suihkaus.

Eau Sacrée tuoksuu kirkolta, savulta, suitsukkeelta ja vanhan pyhän rakennuksen kosteilta kiviseiniltä. (Kyllä, ymmärrän että moni tätä lukeva ei missään nimessä haluaisi tuoksua edellämainituilta asioilta. Mutta oma tuoksumakuni on… laaja.)

Tuoksu kuljetti minut välittömästi Santiago de Compostelan vanhaan kirkkoon, erääseen ihan tiettyyn hetkeen.

Tulevaisuudessa se saattaa kuljettaa minut tammikuuhun 2020.

Siihen hetkeen, kun vuosikymmen oli aivan uusi ja tehty pelkästä toivosta. Hetkeen, kun olin vihdoin alkanut löytää ääriviivani tässä hullussa elämässä. Aikaan, jolloin muutama ovi oli vihdoin suljettu mutta ikkunat avattu, ja minä olin täynnä rauhaa.