Kun kaupunkiin laskeutuu lämpö, muistan kuka olen.
Moni asia menettää merkityksensä, olennainen jää.
En usko, että mikään määrä kaviaaria, samppanjaa ja laajakuvatelevisioita voi tuntua paremmalta kuin aamukahvi terassilla tai paljaat jalat nurmikolla. Vaihtaisin kaikki maailman designer-laukut mahdollisuuteen pukeutua joka päivä samaan valkoiseen hellemekkoon.
Ja jos saisin valita viiden tähden ravintolaillallisen ja auringossa kypsyneen tomaatin välillä…
Luulen, että rakkauteni kesään on lopulta tätä: rakkautta yksinkertaisempaan elämään.
Se näkyy myös keittiössä. Muutenkin yksinkertaiset ruokani yksinkertaistuvat kesällä vielä entisestään. Kuten tämä jälkiruoka: persikoita ja moscatoa.
Italialaisilta opittua, tämäkin.
Persikoiden sesonki on juuri nyt parhaimmillaan, ja vaikka ne eivät Suomessa koskaan maistukaan samalta kuin Välimerellä, suoraan puusta, auringossa kypsyneinä… ovat ne täälläkin aika ihania, kun niiden antaa kypsyä ikkunalaudalla muutaman päivän.
Moscato on rypälelajike, josta Italiassa tehdään erityisesti jälkiruokaviinejä ja puolimakeita kuohuviinejä. Tähän voi käyttää kumpaa tahansa, maun mukaan. Pääasia on, että viini on kylmää.
Itse käytin tällä kertaa Moscato d’Astia, joka on kevyesti kupliva, matala-alkoholinen jälkiruokaviini Piemontesta. Alkosta löytyy useampikin Moscato d’Asti – oma suosikkini niistä on Braidan Senza Nome.
“Resepti” ei voisi olla juuri yksinkertaisempi:
hyvin kypsynyt persikka viipaloidaan ja laitetaan viinilasiin. Päälle kaadetaan hyvin viilennettyä moscatoa. Ensin juodaan viini, joihin on tarttunut persikoiden maku, ja sitten syödään persikat, joihin on tarttunut viinin maku.
Persikat voi toki viipaloida viinin sekaan jo aikaisemmin ja laittaa koko komeuden jääkaappiin tekeytymään, mutta minusta tämän koko jutun juju on tarjoilun helppous:
kesäisen lounaan tai illallisen jälkeen voi vain tuoda pöytään pullon viiniä ja kulhollisen persikoita, ja jokainen saa viipaloida omansa.
Se viittaa kykyyn löytää kauneus yksinkertaisista asioista. Nähdä ja ymmärtää, mikä taiteessa on kaunista.
Kirjaimellisesti mekiki tarkoittaa “kuulevaa silmää”.
Taas kerran japanilaiset ovat onnistuneet sanoittamaan jotain, jonka olen aina ymmärtänyt, mutta jolle en ole aiemmin tiennyt sanaa.
Kykyä nähdä kauneus. Kuulla se.
Matkustin ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Japaniin muutama vuosi sitten. Olen ihan nuoresta asti ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja estetiikasta sekä zenbuddhalaisuudesta. En silti olisi koskaan osannut kuvitella kuinka läsnä Japanissa kaikki se oli arkisissakin tilanteissa.
Kyky tehdä mistä tahansa asiasta taidemuoto: puutarhanhoidosta, teen juomisesta, keramiikasta, paperin taittelusta, lahjojen antamisesta.
Tietoisuus kaiken katoavaisuudesta, ja sen kauneuden arvostaminen juuri siksi. (Japanissa on tällekin oma termi – mono no aware.)
Kunnioitus muita ihmisiä ja myös esineitä kohtaan. En koskaan nähnyt kenenkään paiskovan ovia tai potkaisevan huolimattomasti kenkiä jalastaan eteisessä.
Meissä on myös paljon samaa, suomalaisissa ja japanilaisissa. Moni asia tuntui tutulta ja kotoisalta.
Yhteys ja rakkaus luontoon. Minimalistinen estetiikka, luonnonmukaiset muodot ja materiaalit. Hiljaisuuden ja rauhan arvostus. Kyky olla pelkäämättä yksinkertaisuutta tai tyhjää tilaa. (Ostin kerran englantilaisen sisustuslehden ja meinasin pökertyä siihen, miten täynnä kaikki oli kaikkea.)
Ja arkisten esineiden, arkisen kauneuden arvostus. Sata vuotta sitten Ruotsissa syntyi kauniin arkitavaran käsite, joka levisi sieltä Suomeenkin. Japanissa puolestaan syntyi lähes samanaikaisesti Mingei-liike, jonka johtohahmon Soetsu Yanagin mielestä
“… todellista kauneutta on tavallisia ihmisiä varten valmistettujen esineiden tavanomainen kauneus, eikä hän pitänyt mitään muuta esteettistä periaatetta yhtä tärkeänä.”
(Tagashi Sukiyama)
Meille suomalaisille tuo saattaa tuntua jopa itsestäänselvältä, koska ajatus on niin olennainen osa muotoiluperinnettämme. Jokaisesta kodista yksiöstä kartanoon on löytynyt Iittalaa, Arabiaa, Marimekkoa. Mutta maailman mittakaavassa ajatus on aika vallankumouksellinen.
Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttely on jatkoa parin vuoden takaiselle, fantastiselle Japanomania-näyttelylle. Näyttely tutkii Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteyttä ja vuorovaikutusta varsinkin arjen kauneuden ja käsityön kautta. Näyttelyssä on esillä maalauksia, piirustuksia, keramiikkaa, tekstiilejä ja veistoksia, pääasiassa Suomesta, Ruotsista ja Japanista.
Näyttelyn minimalistinen ja rouhea, luonnonläheinen estetiikka oli kuin lääkärin määräämää vastalääkettä kiireiselle keväälle. Huoneesta toiseen vaeltaessani syke alkoi laskea ja mieli hiljentyä.
Mietin näyttelyssä, että ehkä meitä suomalaisia ja japanilaisia yhdistää myös kyky nähdä kauneutta karussa ja vaatimattomassa. (Japanissa on tällekin oma termi – wabi sabi.) Rehevien peltomaisemien ja kukkivien puutarhojen sijaan monia suomalaisia ja japanilaisia maisemamaalareita on nimittäin kiinnostanut paljon koruttomammat maisemat.
Talven pysähtynyt luonto, kivet, lehdettömät puunkarahkat, Lapin karuus.
Kaikki eivät näkisi niissä kauneutta.
Etsimme valokuvaaja Johanna Taskisen kanssa näyttelytöiden innoittamana hiljaista kauneutta omasta arkisesta ympäristöstä.
Oma tulkintani kuulevasta silmästä on elää kaikki aistit avoinna. Ei vain nähdä asioita vaan myös kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea ne. Kuten jatkuvasti jankkaan: nykymaailmassa elämme liikaa pelkän näköaistin varassa.
Vaikka museossa esineisiin ei tietenkään saa koskea, Hiljaisen kauneuden esineet voi silti melkeinpä tuntea. Keramiikan pyöreät muodot, tekstiilien karheus ja pehmeys, maalausten rouheat pinnat. Wabi sabi on niissäkin läsnä, epätäydellisyytenä, luonnollisuutena. Näyttelystä voi löytää kaikki neljä elementtiä – maan, veden, ilman ja tulen.
Löysin näyttelystä myös uuden taiteilijasuosikin, itselleni aiemmin tuntemattoman Ahti Lavosen. Lavosen maalaukset ovat ensinäkemältä varsin minimalistisia, mutta lähempää paljastuukin varsinainen tekstuurien, pintojen ja muotojen leikki. Ja mikä monilahjakkuus! Maalauksia, tussipiirroksia, veistoksia – rakastin ihan kaikkea.
Kannustan aina siihen, että taidenäyttelyissä “ymmärtämisen” sijaan antaa vain itsensä tuntea. Se vaatii pysähtymistä ja uskallusta olla utelias, sekä töitä että itseään kohtaan.
Parhaat näyttelyelämykset ovat niitä, jotka jatkuvat gallerian ulkopuolelle. Hiljainen kauneus kannustaa näkemään kauneuden arkipäivässä ja epätäydellisyydessä.
Kaikki se voi olla kaunista ja kiinnostavaa. Kaikki se voi olla mekikiä.
Ja kykymme – oikeastaan valintamme – nähdä tai olla näkemättä sen kaiken kauneus ja kiinnostavuus määrittää ehkä myös sitä, kuinka kaunista tai kiinnostavaa arki on.
Olen tullut siihen tulokseen, että maailman vaikein kirjallisuuden laji taitaa olla kevyt ja viihdyttävä mutta fiksu romaani. Ainakin siitä päätellen, että joka kesä ja jokaisella lomamatkalla etsin aurinkotuoliin tai lentokoneeseen sellaisia luettavaksi, ja se on aina yhtä hankalaa.
Kesällä haluan keventää. En välttämättä lukea jatkosotaan sijoittuvia romaaneja joissa joku hoitaa kuolevaa lähisukulaistaan. (Tämä sulkeekin heti pois 80 % suomalaisesta kaunokirjallisuudesta.) Toisaalta en myöskään kestä aivotonta chick litiä, jossa ei ole mitään pintaa syvempää.
Täydellinen lomakirja:
… on viihdyttävä, muttei tyhmä – eikä pidä lukijaakaan tyhmänä.
… tarjoilee nautinnollista kerrontaa, ei kimuranttia kielellä briljeeraamista.
… herättää ajatuksia, mutta ei aiheuta akuuttia maailmantuskaa ja ahdistusta.
Ennen kaikkea kaipaan tarinoita. Sivuja, joiden väleihin voi uppoutua ja unohtua kokonaiseksi iltapäiväksi kun aurinkoiset tunnit lipuvat ohi.
Olen lukenut australialaiselta Liane Moriartylta muutaman kirjan ja tykännyt kaikista. Moriarty tunnetaan parhaiten varmaankin Mustat valkeat valheet -kirjan kirjoittajana, jonka pohjalta tehtiin fantastinen TV-sarja Big Little Lies. (Sarjan toinen tuotantokausi alkoi muuten tällä viikolla!)
Moriarty on viihteellinen, mutta ei tyhmä. Lämminhenkinen ja hauska. Hän kirjoittaa yleensä aika osuvasti naisista ja naisten kokemuksista, olipa kyseessä sitten naisten välinen kilpailu, erilaisten roolien välillä tasapainoilu, ikääntyminen, avioero tai täydellisen äitiyden tavoittelu.
Moriartyn uusin, juuri suomeksi ilmestynyt Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista sijoittuu ajankohtaiseen miljööseen: hyvinvointiretriittiin. Yhdeksän toisilleen vierasta ihmistä saapuu syrjäiseen retriittikeskukseen kymmeneksi päiväksi. On ennen menestynyt rakkausromaanikirjailija, jonka kirjat eivät enää myy. Entinen jalkapallotähti, kylpylöihin koukussa oleva lakimies, lotossa voittanut nuoripari ja perhe, joka on menettänyt pojan. Kaikilla on erilainen tausta, mutta sama toive: elämän on muututtava.
Retriitin edetessä alkaa paljastua, että keskusta johtavalla karismaattisella venäläisnaisella on kenties hieman kyseenalaiset keinot houkutella asiakkaidensa henkinen kasvu esiin…
Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on oikein hyvä kesäkirja, kevyt, nokkela ja paikoitellen oivaltavakin. Hieman jopa yllätyin siitä, kuinka Moriarty onnistui oikeasti antamaan ajattelemisen aihetta ja tuomaan henkilöhahmoista esiin puolia, jotka eivät olleet itsestäänselviä.
Suosittelen: mökille, riippukeinuun, junaan, altaan reunalle ja rantapyyhkeelle.
