Toukokuussa 2019 olen epäillyt todellisuudentajuani vielä tavallistakin enemmän. Kun näyteikkunat huutavat SUMMER IS HERE ja tienvarsien mainoksissa naiset syövät bikineissä vesimelonia samalla kun itse kävelee ohi käärien villakangastakkia tiukemmalle, sitä alkaa epäillä kaikenlaista. Kuten että onko olemassa kaksi rinnakkaista todellisuutta ja miten sinne toiseen pääsee? Voin tuoda omat vesimelonit.
Onneksi tänään, vihdoin: aurinko! Olen viikannut toiveikkaana villapaidat talvisäilöön ja sovitellut kotona kesävaatteita. (Tätäkin juttua kirjoitan kaftaanissa.)
Tänään olen tajunnut, että kaikki lempivaatteeni, kaikki ne jotka tuntuvat eniten minulta ja herättävät vahvimpia tunteita, ovat liehuvia ja vaaleita, kevyitä pellavakaapuja ja silkkihuituloita. Vaatekaappini kuuluu jonkun ihan toisen ihmisen elämään. Ostan vaatteita jollekulle, joka asuu Caprilla tai Positanossa.
Huomasin muuten Caprilla, että en ole ainoa jolla on tarve elää tätä fantasiaa. Oli vasta huhtikuu, joten kaikkialla muualla Italiassa ihmiset pukeutuivat takkeihin, pitkiin housuihin ja lenkkareihin. Mutta Caprilla – liehuvia kaftaaneja, sandaaleja, lierihattuja. Oi me harhaiset!
Joku Caprin monesta liehuvia asioita myyvästä kaupasta. Huhtikuu 2019.
Caprin kaupoissa oli kahdenlaisia vaatteita: sikakalliita luksuskaftaaneja ja halpoja, huonolaatuisia kaftaaneja. Yhtenä päivänä löysin kuitenkin kaupan, joka möi upean laadukkaan tuntuisia Italiassa tehtyjä pellava-asioita. Siihen hintaan, mitä sellaisen kuuluukin maksaa. Juuri sellaisia liehuvia, kevyitä, täydellisiä ihmiselle joka harhoissaan elää Välimerellä rustiikkisessa mutta ihan pikkuisen ylellisessä entisessä kalastajakylässä eikä Helsingissä. (Kaupan nimeä en tietenkään muista, mutta se tulee vastaan kun kävelee Villa San Micheleltä kohti Anacapria.)
Ostin tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän sinisen. Se on samanvärinen kuin taivas tänään.
Vaikka olen esteetikko ja kauneuden rakastaja, viime vuosina olen alkanut tehdä valintoja vähemmän sen perusteella miltä asiat näyttävät ja enemmän sen perusteella, miltä ne tuntuvat.
Nykyaika on ylikorostuneen visuaalista. Yhä useammin huomaan pohtivani, mitä kauniiden kuvien takana oikeastaan on. Vaatteet, sisustustavarat ja jopa kirjat tehdään näyttämään hyviltä tuotekuvissa ja Instagramissa, mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kuva on otettu? Kestävätkö esineet aikaa ja käyttöä? Käytetäänkö niitä edes? Tuovatko ne arkeen jotain lisää – helpotusta, toimivuutta, iloa?
Ennen kaikkea: antavatko kauniiden kuvien kauniit tavarat elämäämme oikeasti mitään?
Kun näin ensimmäiset kuvat Iittalan uudesta, Jasper Morrisonin suunnittelemasta Raami-astiasarjasta, en ollut mitenkään ooh ja vau. Ai, tommonen? Onpa tavallinen. Ja juuri siksi oikeastaan uteliaisuuteni heräsi. Voisiko olla, että jos visuaalinen design on näin simppeli, sarjassa onkin jotain… enemmän? Jotain syvempää kuin se, miltä asiat näyttävät?
Alkukeväästä kysyttiin, haluaisinko kirjoittaa Raamista. Sanoin, että haluaisin käyttää astioita osana arkeani vähän pidempään, jotta selviäisi, olinko aavistuksineni oikeassa. Epäilin, että Raami on sarja, jonka hienous ei ehkä aukea kuvissa vaan vasta jokapäiväisessä käytössä.
Ja nyt voin todeta, että juuri sitä se on. Raami on astiasarja, joka on tehty elämää, ei kuvia varten.
Siksi en myöskään tätä juttua varten lavastanut suureellista brunssia tai idyllistä Pinterest-piknikiä, vaan räpsin kuvia sieltä täältä viikkojen varrelta. Oikeasta elämästä, oikeasta arjesta.
Ostan astiat aina käsillä, en ikinä vain silmillä. Kauniita astioita on maailma täynnä, mutta paljon harvempi läpäisee yksinkertaisen testin: miltä astia tuntuu, kun sen ottaa käteen?
Huonosti käteen sopivat astiat unohtuvat aina kaapin perälle. Usein jo astian liiallinen paino saa minut jättämään sen hyllyyn, ja materiaali ja muoto ovat vielä oma juttunsa.
Raamin kaikki osat tuntuvat kädessä hyvältä, osa aivan poikkeuksellisen hyvältä. Keittiööni muuttivat Raamin myötä vihdoin esimerkiksi tavalliset matalat ruokalautaset. En ole omistanut ruokalautasia viiteen vuoteen sen jälkeen, kun edelliset jäivät Turkuun. Ei vain ole tullut vastaan käteen sopivia. Ennen kuin nyt.
(Viimeiset viisi vuotta olen syönyt kaikki ateriat voileipälautasilta. Siedän paljon paremmin keskeneräisyyttä kuin huonolta tuntuvia astioita.)
Raamin anonyymissä muotoilussa on jotain tuttua. Monesta sarjan astiasta tulee mieleen jokin tilanne menneisyydestä – kahvikupit joista juotiin jonkun sukulaisen kotona, vesikannut vanhan lemppariravintolan pöydässä, aamupuurokulhot lapsuudesta.
Tuntuu siltä kuin kupit, lasit ja lautaset olisivat olleet kaapissani aina. Tuntuu siltä, että ne voisivat olla siellä aina.
Luulenpa, että ovatkin.
Raamit solahtavat saumattomasti osaksi kaikkia tilanteita ja sopivat yhteen kaiken muun kaapista löytyvän kanssa, niin aikaisempien Iittala-klassikoiden kuin matkoilta raahattujen uniikkien keramiikkakippojenkin kanssa.
Olen viime vuosina luopunut kaikista isoista viinilaseista, sellaisista jotka tuntuivat joskus tärkeiltä omistaa kun olin enemmän mukana viinimaailmassa.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että vaikka viini ehkä maistuukin optimaaliselta isosta ammattilaislasista juotuna, ei niitä ole tehty elämää varten. Tai ehkä en vain jaksa enää minkäänlaista hifistelyä, sitä että asioista tehdään monimutkaisempia kuin niiden tarvitsee olla. Haluan vain nauttia ruoasta, elämästä ja ihmisten seurasta.
Liian isosta tai korkeasta lasista juominen on aina jotenkin kömpelöä. Sitä paitsi milloin oikeasti muka juon niin hienoja viinejä, että niiden maku kärsisi vääränmallisesta lasista?
Raamin punaviinilasi on yksi sarjan suosikeistani. Se on pieni ja konstailematon, sopii käteen kuin nakutettu ja tuo mieleen ranskalaisten korttelibistrojen lasit, sellaiset joista juodaan kolmen euron viinilasillisia samalla kun vaihdetaan mielipiteitä kovaan ääneen. Juon siitä enimmäkseen roseeta, mutta olen käyttänyt laseja myös cocktailien tarjoiluun ja aamiaisella mehulaseina.
(Ja not to worry – viinin makua ajatellen laseissa on kuitenkin tulppaanimainen, ylöspäin kapeneva muoto, joka pitää aromit tallella.)
Lasinen kaadin on hivuttautunut osaksi arkeani salaa. Alkuun ajattelin että se jää auttamatta jo omistamani, näyttävämmän vesikarahvin varjoon, mutta onkin käynyt toisin päin. Kaatimen kaulasta on niin miellyttävää ja helppoa napata kiinni, eikä se tunnu täytenäkään raskaalta. Jälleen on käynyt niin, että kädet valitsivat silmien sijaan.
Nykyään kaadin on aina pöydällä ja kaadan siitä lasin vettä kävellessäni ohi – vesi maistuu aina paremmalta kannussa hapettuneena kuin suoraan hanasta. Suuaukko on suuri, joten kannu on helppo pestä ja täyttää sitruunaviipaleilla, jäillä tai millä ikinä nyt haluaakaan juomansa maustaa.
Kaatimen lisäksi sarjan pienemmät kulhot ovat käytössä monta kertaa päivässä. Ne toimittavat kaikenlaisia virkoja. Syön niistä aamulla jugurttia, lounaalla keittoa ja illalla sipsejä tai pähkinöitä. Sekoitan niissä kastikkeita. Viime viikolla ne muuntuivat erään koiravieraan vesikupiksi.
Ne mahtuvat hyvin yhdelle kämmenelle mutta vetävät silti yllättävän paljon. Ne eivät keikkaa, jos syön aamupalaa sängyssä tai sohvalla. Toisin sanoen: ne ajavat asiansa täydellisesti.
Muita lemppareitani sarjasta ovat tarjoilukulhot. Ne tuntuvat niin hyvältä käsissä, että jään usein fiilistelemään ottaessani kulhot kaapista ja tuputan niitä vieraillekin hipelöitäväksi. Iso pyöreä kulho on suuri ja miellyttävän tukeva, muttei liian painava. Olen käyttänyt sitä enimmäkseen hedelmäkulhona, mutta mietin jo illallisjuhlia – ehkä kesällä ja ehkä ulkona – joissa kannan pöydän keskelle valtavan kulhollisen simppeliä pastaa ja sanon käykää kiinni. On siinä sekoiteltu jo pari blinitaikinaakin.
Pienempi soikea kulho on jatkuvassa käytössä. Teen siihen salaatit, ja se on juuri sopivan kokoinen paistovuoaksi yhden tai kahden hengen annokselle vihanneksia tai kalaa.
Olen ehdottomasti tarjotinihminen. Syön usein ison aterian sijaan pieniä asioita pienistä kulhoista, enkä suinkaan aina keittiössä tai ruokapöydän ääressä. Minulle on kunnian asia, että kotonani vierailla on aina juotavaa ja naposteltavaa. Siksi kotonani tarjottimet ovat jatkuvassa käytössä. Ne seilaavat keittiöstä sohvalle, sänkyyn, sohvapöydälle, olohuoneen lattialle ja takaisin.
Keraamisten ja lasisten osien lisäksi Raamiin kuuluu kolme erikokoista puista tarjoilualustaa. Ne ovat tukevaa tammea ja epäilemättä patinoituvat vuosien saatossa upeasti. Esineen sopivuus käteen on tässäkin mietitty; sivuissa on huomaamattomat syvennykset, joista on miellyttävää tarttua kiinni.
Raami on mielestäni onnistunut nimi tälle sarjalle. Idolini, sisustussuunnittelija ja muotoilija Ilse Crawford on sanonut, että sisustuksen pitäisi olla “a frame for life”, raami elämälle. Jotain, joka kehystää elämää, ei jyrää sitä alleen.
Viihtyisimmät kodit ovat juuri niitä, jotka kutsuvat elämään, kaikilla aisteilla, joskus sotkuisestikin. Kodit, joissa uskaltaa olla rennosti, ottaa mukavan asennon ja laskea kahvikupin sohvapöydälle. Kodit, jotka tuntuvat hyviltä, eivät vain näytä siltä.
Astiastona Raami on juuri sellainen, raami elämälle. Se solahtaa hetkeen kuin hetkeen aamupalasta illan viimeiseen drinkkiin eikä huuda liikaa huomiota itseensä. Tuntuu hyvältä, toimii moitteetta.
Ennen kaikkea jättää tilaa sille, mikä niissä hetkissä on oikeasti tärkeää.
Tänä keväänä olen lukenut, lukenut ja lukenut, vielä tavallistakin enemmän, intensiivisemmin ja nautinnollisemmin.
Olen viime aikoina yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, että en lukisi pelkästään uutuuskirjoja ja kulloisenkin sesongin “hypekirjoja”. Niitäkin toki, mutta myös muuta, vanhempia teoksia ja kaikenlaista satunnaista mitä tulee yllättäen vastaan kirjastossa tai kirppiksellä.
Tässä muutamia viime aikoina lukemiani romaaneja, jotka tuntuvat syystä tai toisesta maininnan arvoisilta.
Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six
No, nyt kuitenkin heti alkuun hypekirja. Taylor Jenkins Reidin Daisy Jones & The Six on ollut esillä englanninkielisessä mediassa todella isosti. Rakastan lukea 60- ja 70-luvulle sijoittuvia kirjoja, erityisesti kaikkea mikä liittyy rockiin, hippeihin ja psykedeliaan. Daisy Jones kertoo 70-luvun musiikkipiireistä naisäkökulmasta, mikä oli virkistävää, koska aihe sinänsä on toki jo melkoisen kaluttu. (Katsoin vähän aikaa sitten Netflixistä Mötley Crüe-leffa Dirtin. Elokuva oli itsessään jo varsin huono, mutta huomasin myös ajattelevani tylsistyneenä että hohhoijaa, eiköhän näitä rock-ukkeleiden sekoilua ja huonoa käytöstä glorifioivia teoksia ole jo nähty riittävästi.)
Kirja on kirjoitettu kokonaan haastattelujen muotoon, mikä tekee siitä nopeasti ahmaistavan, mutta onnistuu onneksi myös herättämään lukijan visuaalisen mielikuvituksen. Ihmettelen, jos tästä ei ole jo elokuva tekeillä.
Suosittelen: kaikille jotka tykkäävät 70-luvun rockmytologiasta sekä niille jotka etsivät koukuttavaa, helppoa luettavaa esimerkiksi lomalle.
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Toinen 70-luvulle sijoittuva kirja: Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla. Se tuli kirppiksellä vastaan ja tajusin, että se taitaa olla ainoa Cunninghamin kirja, jota en ollut vielä lukenut. Kirja kertoo kolmesta keskenään hyvin erilaisesta nuoresta ihmisestä, Bobbysta, Jonathanista ja Claresta, jotka kaikki etsivät paikkaansa maailmassa ja päätyvät lopulta perustamaan keskenään epäkonventionaalisen perheen. Cunninghamille tyypillisesti kirjassa liikutaan boheemielämän ja tukahduttavan esikaupunkielämän välillä, ja kaikki kietoutuu aavistuksen surumieliseen harsoon.
Suosittelen: kaikille jotka tykkäävät pohdiskella ihmissuhteita astetta syvällisemmin, Cunningham-faneille.
Edelleen liikutaan historiallisten romaanien maailmassa, mutta siinä missä Daisy Jones ja Koti maailman laidalla ovat ennemminkin pieniä ikkunoita tiettyyn aikakauteen, nämä kaksi seuraavaa kertovat yksittäisten ihmisten kautta yhden paikan suuremman tarinan.
Philipp Meyer: The Son
Philipp Meyerin The Son on eeppinen Teksasiin sijoittuva sukutarina, joka lähtee liikkeelle ensimmäisistä uudisraivaajista ja päätyy nykyaikaan koukaten intiaanisotien, karjapaimenten ja öljymiljonäärien kautta. Opiskelin yliopistossa sivuaineena Pohjois-Amerikan tutkimusta ja rajaseudun historia (“frontier”) ja lännen asutus oli aina lempiaiheeni. Vasta siihen tutustuttuani aloin ymmärtää amerikkalaista mielenmaisemaa ja sitä, miksi Yhdysvalloissa tapahtuu meidän vinkkelistä katsoen niin omituisia asioita, kuten vaikka ne aselait. The Son on itse asiassa erinomainen alkeiskurssi tähän aiheeseen, siihen miten väkivalta ja vahvimman oikeus ottaa mitä haluaa on jollain tavalla koko Yhdysvaltain historian ytimessä. Se on myös kaihoisa laulu Teksasille, jota ei enää ole.
Suosittelen: eeppisten sukuromaanien ystäville, western-faneille, kaikille jotka haluavat ymmärtää amerikkalaista mielenmaisemaa.
Goliarda Sapienza: Elämän ilo
Goliarda Sapienzan romaani Elämän iloon nyt julkaistu suomeksi uutena painoksena ja kahdessa eri osassa, Italian tytärja Vapauden laulu. Kirja on kirjoitettu jo 70-luvulla, mutta se odotteli vuosikymmeniä julkaisuaan. Kun kirjasta tuli hieman yllättäen 2000-luvulla Ranskassa ja Englannissa hitti, se julkaistiin vihdoin kunnolla myös tuolloin jo kuolleen Sapienzan kotimaassa Italiassa. Kirja on tarina Sisiliasta ja Modestasta, joka ei haluaisi asettua naiselle varattuun ahtaaseen rooliin. Kirja seuraa Modestan elämän – ja Sisilian historian – hurjia käänteitä lapsuudesta vanhuuteen.
Kuulin, että Sapienza kirjoitti Elämän ilon käsin paperille ja ehkä siitä johtuen kirjassa on raaka, viimeistelemätön fiilis. Kirjan aikamuoto vaihtelee preesensistä menneeseen aikamuotoon, kertoja vaihtuu lennossa minäkertojasta häneksi ja tyypillistä romaanikerrontaa saattaa yhtäkkiä seurata sivukaupalla pelkkää näytelmämäistä dialogia. Tämä teki kirjasta toisinaan aavistuksen sekavan, mutta tekstin ja päähenkilön hurja vimma piti otteessaan. Elämän ilon suonissa suorastaan kohisee veri!
Suosittelen: Sisilia-faneille ja elämää suurempia naishahmoja rakastaville.
Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
Moni rakasti Claudie Gallayn Tyrskyjä, ja Odottamaton kauneus on ranskalaisen Gallayn uusin. Kirjassa mukavaa, mutta rutiinien tylsistyttämää arkea elelevä perheenäiti Jeanne löytää yhtäkkiä intohimon kuuluisaan performanssitaiteilijaan Marina Abramovićiin. Abramovićin uhmatessa pelkojaan taidegallerioissa ympäri maailman, Jeannekin alkaa huomata kaipaavansa elämäänsä jotain odottamatonta ja yllättävää. Yhtäkkiä turvallisessa arjessa onkin edessä uusia valintoja. Kirja yhdistää kauniisti arjen ja taiteen ja ehkä onnistuu vastaamaan siihen, miksi me ihan tavalliset, tavallista arkea elävät ihmiset tarvitsemme taidetta.
Suosittelen: kaikille, jotka tykkäävät ranskalaisesta nykykirjallisuudesta Anna Gavaldan tyyliin, ja niille jotka ovat kiinnostuneita Marina Abramovićista.
