Olen kävelemässä hotellille illalliselta, taas yhdeltä sellaiselta jolla kaikki hiersi koska en ollut neljän hengen seurue vaan yhden hengen nainen. Päivä on ollut intensiivinen, raskaskin, olen herännyt viideltä aamulla, matkustanut ensin kuusi tuntia Napoliin ja sitten tunnin Napolin sisällä päästäkseni näkemään Caravaggion Flagellazionen. Viettänyt sen seurassa intensiiviset kaksi tuntia ja sen jälkeen joutunut osaksi absurdia farssia yrittäessäni päästä takaisin keskustaan.

Juuri ennen hotellia päätän vielä pysähtyä digestiiville läheiseen baariin. Tilaan Avernan. Olen hyvällä tuulella. Saan päähänpiston että haluankin juoda sen terassilla, koska on vielä lämmintä. Tarjoilija alkaa nuhdella minua siitä, että terassilla on eri hinta kuin baarissa (oikeasti tietysti tiedän tämän, mutta olen myös aikaisemmin päivällä istunut hoomoilasena yhden toisen kuppilan terassilla ja odottanut turhaan pöytiintarjoilua enkä juuri nyt jaksa arvuutella miten asiat toimivat).

Toinen tarjoilija tulee pyyhkimään pöydän ja huikkaa minulle samalla it’s ok, don’t worry.

Italia on ollut minulle ihana, tällä kertaa ihanampi kuin olisin osannut edes toivoa. Mutta pidemmän päälle on myös aavistuksen uuvuttavaa olla aina se urpo ulkomaalainen. Se joka ei puhu kieltä vaikka olisi niin paljon sanottavaa, se joka ei osaa tehdä mitään oikein, se jonka täytyy skarpata joka ikisessä tilanteessa.

Ja siksi mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä hyvältä ja lämpimältä kuin se että joku sanoo it’s ok don’t worry.

Olen niin kiitollinen noista neljästä sanasta että silmiini kohoaa kyynel. Ja sitten kyyneltä seuraa toinen ja kolmas ja yhtäkkiä itken, ihan kunnon vollotusta. En enää edes tiedä mitä. Ehkä ihan kaikkea.

En pysty lopettamaan enkä edes yritä lopettaa. Olen itkijänainen Italiassa. Olin niin monta vuotta nainen joka ei koskaan itkenyt mitään. Siihen verrattuna olen mieluummin nainen joka itkee kaikkea, vaikka sitten baarin terassilla Napolissa, edessään lasi Avernaa.

Kaksi viikkoa myöhemmin, tänään. On viimeinen päiväni Leccessä ja itken taas ihan kaikkea.

Se alkaa siitä, että tajuan juovani viimeistä kahviani Alvinon tiskillä ja jatkuu, kun barista kysyy haluaisiko signora lasin vettä. Tajuan, että ensi viikolla kukaan ei enää puhuttele minua signoraksi.

Näen terassilla vanhemman turistipariskunnan ja yhtäkkiä itken sitä, miten ihanaa on, että noilla kahdella tuntemattomalla ihmisellä on toisensa, joku jonka kanssa juoda kahvia. Itken pääskysiä, joista on tullut selittämättömän tärkeitä, ja turistiryhmiä kuvaamassa Duomoa. Barokkirakennusten krumeluurisia koristeluja, pyhimyspatsaita ja pappia jonka näen livahtavan tupakkatauolle musta kaapu viuhahtaen. Sitä kun vuokraisäntäni, josta on tullut ystäväni, kysyy voiko hän heittää huomenna minut asemalle.

Tässäkään itkussa, kuten siinä Napolin parkumisessakaan, ei ole mitään surullista, ei mitään ikävää, ei ahdistusta. Se vain on, ja annan sen olla.

Ja kuten aina, kun asioiden antaa olla yrittämättä tökkiä niitä omilla käsityksillään siitä mitä niiden pitäisi olla, asiat paljastavat itsensä.

En itke, koska olen surullinen tai koska en halua lähteä. Itken, koska kulunut kuukausi on antanut niin paljon hyvää, että en ole osannut ottaa sitä kaikkea vastaan. Joten olen piilottanut osan.

Yksi elämän suurimpia väärinkäsityksiä on se, että vain suru tai heikkous tekisi meistä haavoittuvaisia. Kauneus, ilo ja ihmisten hyvyys koskettavat yhtä paljon, ehkä enemmänkin. Joskus kaikista kauneimmat asiat on yhtä vaikea tuntea loppuun asti kuin kaikista rumimmatkin.

Kun on vihdoin – vihdoin! – auki maailmalle, pienikin asia – viimeinen kahvi Alvinossa, yksi signora tai yksi itsokdontworry – saattaa avata padon, jonka takana asiat vain odottelevat pääsevänsä pintaan. Koetuiksi, eletyiksi, loppuun asti käsitellyiksi. Myös hyvät ja kauniit.

Joten tänään istun terassillani, viimeistä iltaa Pugliassa, itken kaikkea minkä näen ja sitäkin mitä en näe, ja sanon itselleni uudestaan ja uudestaan,

anna tulvia, anna tulvia. Nyt on se hetki.

Ei enää patoja eikä muureja.

Niiden aika on ohi.