Ajatuksia Elokuvat & tv & taide Hyvinvointi

Self love

20.3.2019


Kuva: Jacquemus.

Kuva: Jacquemus.

Netflixiin ilmestyi viime viikolla uusi kausi Queer Eye -sarjasta. Ensimmäistä jaksoa katsoessani tajusin, että QE on yksi harvoista tv-sarjoista, jota katsoessani minulle tulee hyvä mieli paitsi siinä esiintyvien ihmisten puolesta, myös itsestäni.

(Broad City on toinen, ja RuPaul’s Drag Race. Nyt kun mietin, mikä näitä sarjoja yhdistää niin ehkä se, että niissä ihmiset saavat olla omia häröjä itsejään – eikä sitä pelkästään siedetä, vaan juhlitaan.)

Maailma on onneksi täynnä asioita, joista tulee hyvä mieli. Mutta enpä ole aikaisemmin ajatellut, että niiden lisäksi tarvitaan sellaisia, joista minulle tulee hyvä mieli itsestäni. Jotka saavat minut tuntemaan, että olen tarpeeksi. Enkä vain tarpeeksi, vaan itse asiassa mahtava.

Jooga on yksi, nykyään. (Niin ei suinkaan aina ollut. )

Janelle Monáe. Bruno Mars. Lizzo.

Se, että omistan nykyään oikean työkalupakin. (Se maksoi Clas Ohlsonilla 12,90 ja sellaisen voi ostaa ihan kuka vain, ei tarvitse kuulua mihinkään osaavien ihmisten salaseuraan. Olisinpa tiennyt tästä aikaisemmin.)

Hevoset. Koirat silloin, kun lähellä ei ole tuomitsevia kaikkitietäviä koiranomistajia.

Sellaiset harvinaiset hetket, kun näytän itsestäni jotain mitä en haluaisi muiden näkevän ja tunnen tulevani hyväksytyksi siitä huolimatta. Tällaisia hetkiä on ollut elämässäni ehkä neljä, mutta niitä tulee koko ajan lisää sitä mukaa kun opin itse hyväksymään itseni, sellaisena kuin olen.

Kasvit, kukat ja puut. No ehkä luonnossa oleminen ylipäätään. Pitkät kävelyt kivoissa maisemissa.

Hyvin istuvat vaatteet. (Harvinaisia.)

Hyvät hiuspäivät. (Vielä harvinaisempia.)

Taide, silloin kun oikeasti antaudun sille ja annan sen vaikuttaa enkä vain kuvaile Instagramiin jotain kuvia.

Tilataan: lisää tätä kaikkea. RuPaulin sanoin: if you don’t love yourself, how in the hell you gonna love somebody else?!

Kirjat

Pikkusintti

19.3.2019

 

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja BookBeat


pikkusintti (1 of 1).jpg

Tämän kevään uutuuskirjoista en tainnut mitään odottaa yhtä paljon kuin Lisa Brennan-Jobsin Pikkusinttiä. Brennan-Jobs on edesmenneen Steve Jobsin vanhin tytär, mutta hänen suhteensa isäänsä oli kaikkea muuta kuin tavallinen tai mutkaton.

Vaikka luin kirjan iPhonelta ja tätäkin juttua kirjoitan Applen läppärillä, en ole ollut hirveän kiinnostunut Applesta tai Steve Jobsista. Tiesin vain sen verran, minkä lehtiä lukemalla nyt yleensäkin tietää: että Jobs oli palvottu, nerokas visionääri, mutta myös ilmeisen hankala ihminen. Jobs-paljastusten sijaan minua kiinnostikin Lisan tarina, jossa on yhtymäkohtia omaan elämääni. Halusin kuulla hänen ajatuksiaan – ja myönnettäköön: ehkä salaa toivoin, että hän olisi ratkaissut asiat. Sitä tyydytystä Pikkusintti ei minulle suonut, mikä oikeastaan laskettakoon kirjan ansioksi.

Brennan-Jobs on kertonut alkuperäisen kustantajansa hoputtaneen häntä julkaisemaan kirjan nopeasti jo isänsä kuoleman jälkeen (Jobs menehtyi syöpään vuonna 2011). Onneksi Brennan-Jobs otti aikansa, sillä kirja ei olisi voinut osua ajankohtaisempaan hetkeen. Pikkusintti pistää pohtimaan sitä, miten suhtautua niihin ihmisiin, jotka ovat tehneet merkittäviä asioita mutta olleet yksityiselämässään kaikkea muuta kuin täydellisiä. Tämä jos mikä vaatii mietiskelyä #metoo- aikana, kun sankarista toisensa jälkeen paljastuu inhottavia asioita.

New York Timesin haastattelussa Brennan-Jobs kertoo halunneensa kertoa tarinansa osittain siksi, että koki tulleensa vaiennetuksi vuonna 2011 ilmestyneessä Walter Isaacsonin menestyksekkäässä Steve Jobs -elämäkerrassa. Pikkusintin luettuani en ihmettele reaktiota – kirjan kantava teema on se, kuinka nuori Lisa kokee jatkuvasti olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, näkymätön ja ei-toivottu.

Steve Jobs kielsi vuosia isyytensä eikä suostunut auttamaan tytärtään tai tämän äitiä taloudellisesti, vaikka teki keksinnöillään miljoonia. Kun Jobs myöhemmin alkoi pitää yhteyttä tyttäreensä, hän oli hankala, arvaamaton, toisinaan suorastaan julma. Kirja on täynnä raivostuttavia kohtauksia, joissa Lisaa ei nähdä eikä kuulla ja hänet suljetaan ydinperheen ulkopuolelle (Jobs meni myöhemmin naimisiin ja sai kolme lasta vaimonsa kanssa).

NY Timesin haastattelussa Brennan-Jobs painotti rakastavansa edesmennyttä isäänsä, antaneensa tälle anteeksi ja toivovansa lukijoidenkin antavan. Sen perusteella odotin aika erilaista kirjaa. Tosiasiassa Pikkusintti ei tarjoa tyydyttävää, mutta helppoa loppuratkaisua – kuten ei oikea elämäkään.

Olin vaikuttunut siitä, kuinka anteeksipyytelemättömästi Brennan-Jobs kirjoittaa omista kokemuksistaan ja isänsä käytöksestä. Vaikka Brennan-Jobs maailman mittakaavassa on hyvin etuoikeutettu ihminen, hän ei vähättele sitä, miten raastavaa on jäädä vaille isän rakkautta, perheen turvaa ja tunnetta siitä, että kuuluu johonkin.

Vaikka kirja ei missään nimessä esitä Jobsia sympaattisessa valossa, se esittää kuitenkin kysymyksen: entä jos isän häijyt oikut olivat itse asiassa hänen tapansa osoittaa välittämistä? Se on epämukava ajatus, mutta yhtä kaikki tärkeä. Brennan-Jobs tarjoaa myös tärkeän huomion “hullun neron” myytistä, jollaisia ihmiset mielellään rakentavat luovista tai älykkäistä, mutta huonosti käyttäytyvistä ihmisistä:

“Kun ihmiset puhuvat ja kirjoittavat siitä, kuinka ilkeä isäni on ollut, he tuntuvat yhdistävän häijyyden nerouteen. Että kun on yhtä, pääsee lähemmäksi toista. Minä puolestani näin isäni luovuudessa hänen parhaat puolensa: herkkyyden, yhteistyöhalun, hauskuuden. (…) Kenties ilkeys suojeli hänen luovuuttaan.”

Pikkusintti löytyy nyt sekä äänikirjana että e-kirjana BookBeat-palvelusta. Jos BookBeat ei ole vielä tuttu, kyseessä on vähän kuin “kirjojen Spotify”, eli yhdellä kuukausimaksulla saa kuunnella ja lukea niin paljon kuin haluaa. Palvelussa on tuhansia äänikirjoja ja e-kirjoja, myös muilla kielillä kuin suomeksi, ja tosi paljon myös uutuuskirjoja. Myös tuo Isaacsonin Steve Jobs -elämäkerta löytyy sieltä äänikirjana englanniksi.

Rekisteröitymällä täällä tai käyttämällä koodia uusimuusa saat BookBeatin kuukauden ajaksi ilmaiseksi. Koodi on voimassa 30.4. asti ja se koskee uusia tilaajia. Tilauksen voi irtisanoa koska vain.

 

Tyyli

Vaatehaaste: Etenee

18.3.2019

 


Alesta löytynyt Isabel Marantin silkkipaita on ensimmäinen maaliskuun ostos. Aion pukea sen valkoisten farkkujen kanssa, kunhan sää sallii.

Alesta löytynyt Isabel Marantin silkkipaita on ensimmäinen maaliskuun ostos. Aion pukea sen valkoisten farkkujen kanssa, kunhan sää sallii.

Vaatehaastetta on nyt takana vajaat kolme kuukautta. Siinä ajassa on tullut jo ehkä opittua jotain – tai ainakin tehtyä huomioita.

Tammi-helmikuu tuntui aluksi ajankohtana haastavalta pysyä sallitussa kahdessa vaatteessa, koska kaikkialla on tammikuussa alet ja helmikuussa mega-alet. Oli siis mitä otollisin aika hankkia juurikin niitä hyvin tehtyjä, erityiseltä tuntuvia designer-vaatteita, joita nimenomaan kaappiini haluan mutta joita en todellakaan voi ostaa täyteen hintaan.

Toistaiseksi haasteen tärkein anti on ollut se, että olen tajunnut, että aina tulee uusia vaatteita ja uusia mahdollisuuksia ostaa vaatteita (jopa designer-vaatteita mielettömällä alennuksella). Jos ensimmäisen muutaman kuukauden aikana tuntui koko ajan jossain olevan jokin mieletön ale tai poistomyynti, tilaisuudet eivät ole ollenkaan niin ainutlaatuisia kuin firmat yrittävät uutiskirjeissään uskotella.

Paljon radikaalimmalta ja tyydyttävämmältä tuntuukin oikeastaan jättää ostamatta, passata “hyvä diili” ja luottaa siihen, että ihanat tavarat ja hyvät diilit eivät maailmasta lopu.

Tammi- ja helmikuussa pysyin kunniakkaasti itselleni asettamissa rajoissa ja se tuntui helpolta. Tammikuussa ostin Max Maran alesta villapaidan ja untuvatakin. Helmikuussa ostin korvikset ja vyön. Vyö ja korvikset olivat edullisia, villapaita ja takki kalliita. Tällä kertaa uskalsin maksaa paljon vaatteista, joihin oikeasti rakastuin, koska tiesin että en ostaisi siinä kuussa enää muuta.


Monochrome moment. Villapaita on toinen tammikuun ostoksista. Sportmaxin villakangashousut ovat viimevuotinen megalöytö kirppikseltä.

Monochrome moment. Villapaita on toinen tammikuun ostoksista. Sportmaxin villakangashousut ovat viimevuotinen megalöytö kirppikseltä.

Tämä maaliskuu onkin ehkä ollut toistaiseksi sittenkin kuukausista haastavin. Talvi kyllästyttää ja sitä myötä tuntuu välillä, että koko elämä ja oma itsekin kyllästyttää. Tulee halu uudistua ja uudistaa.

Oikeasti vaatekaapistani löytyy jo ratkaisu tähän – viime syksynä varastoon pakkaamani kassillinen ihania kesävaatteita. Sää ei tietenkään vielä salli niiden ottamista käyttöön ja talvivaatteiden pakkaamista pois, joten huomaan eksyväni jatkuvasti Pinterestiin ja nettikauppoihin haaveilemaan kaikesta ihanasta ja uudesta.

Oikeasti haaveilen tietenkin lämmöstä, auringosta ja siitä millaista elämä on kun on lämpöä ja aurinkoa. Yritän muistaa, että himo ostella kaikkea kevyttä, valkoista, hulmuavaa ja värikästä liittyy oikeastaan siihen eikä ostelu tuo kevättä tänne yhtään nopeammin.

Tänään päätin, että vaikka joudun vielä tovin pukeutumaan villapaitoihin ja talvitakkeihin, voin silti jo kaivaa kevät- ja kesävaatteet esiin. (Laitan aina sesongin loputtua kesä- ja talvivaatteet varastoon, koska tykkään tilasta vaatekaapissa. Ja kun vaatteita ei ole nähnyt puoleen vuoteen, ne tuntuvat taas melkein uusilta.)

Voin jo höyrytellä vaatteet henkareihin odottamaan kevättä ja fiilistellä kevyempiä materiaaleja. Ehkä jo pelkästään vaaleiden värien ja hulmuavien helmojen näkeminen vaatekaapissa piristää ja hillitsee himoja ostella uutta. Eikä mikään estä pukeutumasta kesävaatteisiin kotona jo nyt!