Kirjat

Kuusi kirjaa keväälle

4.5.2018

Tiedoksi toverit: Uusi Muusa on viettänyt hieman hiljaisempaa eloa, sillä teen tällä hetkellä paria vähän isompaa projektia jotka imaisevat suurimman osan runosuoneni sykkeestä. Piakkoin kuitenkin taas paluu tuttuun tahtiin!
Luettua on silti tullut – pidän nykyään kiinni siitä, että menipä elämä millaiseksi tahansa, on oltava aikaa lukea kirjoja, nukkua ja syödä hyvin. Valikoin kevään aikana kahlaamastani kirjapinosta teille vinkattavaksi kuusi mukavan helposti eteenpäin kulkevaa romaania, joista suurin osa on vieläpä tämän kevään tuoreita uutuuksia.


kevatkirjat1.jpg


kevatkirjat3.jpg

Kevätlukemista, olkaapa hyvät:

Turkkilais-brittiläisestä Elif Shafakista on vaivihkaa tullut yksi tämän hetken lempikirjailijoistani. Shafak kirjoittaa isoista aiheista – rakkaus, ihmisyys, usko, Jumala, kulttuurien kohtaaminen, nykyaika ja mennyt – mutta tekee sen ah niin helposti lähestyttävästi ja viihdyttävästikin. Shafakin uusin Eevan kolme tytärtä kertoo istanbulilaisesta kotirouvasta Peristä, joka matkalla parempien piirien illalliskutsuille tulee ryöstetyksi. Tapahtumaketju saa Perin muistelemaan nuoruuttaan Oxfordin yliopistossa – kahta ystäväänsä sekä karismaattista teologian professoriaan. Ehkä jotain pientä jäi puuttumaan Perin tarinasta, mutta jälleen kerran Shafakilta nautinnollinen lukuromaani herkullisista aiheista. 

Suomessa asuvan ruotsalaisen Elin WillowsinSisämaa oli ihastuttava, melankolinen pieni romaani. Siinä nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotikonnuille, pieneen kuntaan johonkin pohjoiseen, ja kaikkien yllätykseksi päättää jäädä seudulle, vaikka suhde päättyy eroon. Willowsin kirja kertoo siitä, mitä moni meistä on miettinyt – entä jos vain muuttaisi johonkin ihan muualle ja aloittaisi alusta? Millaista elämä sitten olisi?


kevatkirjat4.jpg

Saara TurusenSivuhenkilö oli minulle vuoden odotetuin kirja, sillä RAKASTIN Turusen debyyttiä Rakkaudenhirviö. Ehkä juuri siksi Sivuhenkilö oli pienoinen pettymys (ja inhottaaaaaa sanoa näin! Olisin niin halunnut rakastaa tätäkin yli kaiken!). Sivuhenkilö tuntui vähän Rakkaudenhirviön kakkososalta, josta puuttui kuitenkin ensimmäisen hieno draama ja tematiikka. Parhaimmillaan Sivuhenkilö on kritisoidessaan kirjallisuuden ja taiteen miesvaltaisuutta, niissä kohdissa tarina herää vihdoin eloon. Pidin kuitenkin kirjasta hienon tekstin ja turusmaisen terävien havaintojen vuoksi – ja toki kirja on tärkeä ja lukemisen arvoinen jo siksi, että se on onnistunut ravistelemaan tunkkaista kulttuurialaa ja keskustelua siitä. Vapise, vanhojen kalsareiden tunkkainen haju! 

Tracy ChevalierinTyttö ja helmikorvakoru sattui käteeni kirppiksellä juuri nyt, kun olen koko kevään fiilistellyt Hollannin kulta-ajan maalaustaidetta. Päätin siis vihdoin lukea tämän menestysteoksen, joka kertoo tarinan Johannes Vermeerin kuuluisan Turbaanipäinen tyttö -taulun takaa. Vermeeristä tiedetään vähän ja turbaanipäisestä tytöstä ei mitään, joten Chevalierin tarina on täysin fiktiivinen, mutta oikeastaan varsin uskottava. Helppolukuinen romaani on kiva pintaraapaisu Vermeerin taiteeseen ja pistää miettimään, mitä kaikkea naiset ovat joutuneet tekemään ja sietämään, jotta miehet ovat saaneet tehdä taidettaan.


kevatkirjat7.jpg

Commonwealth oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Ann Patchettin tuotannosta, mutta ei varmaan jää viimeiseksi. Kirjassa kahden perheen kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun yllättävä kohtaaminen toisen perheen tyttären ristiäisissä johtaa salasuhteeseen. 1960-luvulta alkava tarina kertoo erityisesti perheiden lasten, siis sisarpuolten, suhteista. Patchettin teksti on ihanaa! 

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani oli aivan riemastuttavan viihdyttävää luettavaa! Kirja on vähän kuin chick-litin ja dekkarin yhdistelmä. Kirja kertoo suomalaisesta Reijasta, joka lähtee Turusta työnantajansa venäläiseen tytäryhtiöön tekemään sisäistä tarkastusta. Reija tempautuu pian Pietarin expat-piirien skumpanhuuruiseen menoon eikä malta olla pistämättä nokkaansa turhankin syvälle kollegoidensa asioihin. Ongelmiahan siitä seuraa. Pietari tapahtumapaikkana tuo kirjaan mielenkiintoisia huomioita venäläisten tavoista, ja tykkäsin myös päähenkilöstä, jolla on touhuissaan tekemisen meininki ilman turhaa hyssyttelyä.

Hyviä lukuhetkiä!

Teksti ja kuvat: Eeva Kolu

Elokuvat & tv & taide Kirjat

Call Me By Your Name, kirjana

28.3.2018


callmebyyourname.jpg

Sori! Kenties vasta toivut Call Me By Your Namen aiheuttamasta liikutuksesta, mutta olen tullut leikkimään sydämelläsi uudestaan. Nimittäin ennen kuin Call Me By Your Name oli elokuva, se oli André Acimanin vuonna 2007 ilmestynyt romaani. Ja millainen romaani se onkaan. Sellainen, joka möyhii sisuksia tavoilla, joita elokuvaa katsoessani vasta aavistelin.
Lisäsin sen lukulistalleni, kun yhtenä unettomana aamuyönä katsoin lähetystä Oscar-gaalasta. Hollywoodissa varmasti kaiken nähnyt, 89-vuotias James Ivory kertoi unelmoineensa kirjan muokkaamisesta elokuvaksi yli kymmenen vuoden ajan (Ivory voitti käsikirjoituksesta Oscarin). Mahtaa olla melkoinen kirja, mietin ja pistin sen heti tilaukseen.

Tartuin siihen eilen, ja sitten en osannutkaan enää lopettaa. Ah mitä tekstiä, mikä tarina, mikä maailma.

Ymmärsin elokuvan/kirjan nimen täydellisen merkityksen vasta kirjan luettuani. Call Me By Your Name elokuvana – yhtään vähättelemättä elokuvan tai aiheensa upeutta, kauneutta ja tärkeyttä – on kuvaus ensirakkaudesta. Kirja sen sijaan kertoo mielestäni jostain ihan muusta, vieläkin paljon suuremmasta. Sellaisesta intiimiydestä, jossa kahden ihmisen rajat paitsi hämärtyvät, lakkaavat olemasta kokonaan.  “Now there are no secrets between our bodies”.  Elion ja Oliverin suhde on ylikorostetun ruumiillinen, ja juuri sen kaiken myötä, kaiken ällön ja salaisen ja häpeällisen täydellisessä hyväksynnässä, nousee kaiken fyysisen yläpulolelle.

Kirja antaa ymmärtää, että sellaisen läheisyyden jälkeen olemme aina yhtä, mutta toisaalta siitä on maksettava kova hinta. (“Tomorrow I go back to my coma, and you to yours. Pardon – I didn’t mean to offend – I am sure yours is no coma.”  – “No, a parallel life.”) 

Olen tänään miettinyt tätä: kuinka moni meistä on koskaan tullut täysin nähdyksi sellaisina kuin oikeasti aivan kaikkinemme olemme, ilman rooleja ja häpeää, ja nähnyt toisen samalla tavalla? Saatamme jakaa asuntolainan, kylpyhuoneen ja sängyn päivästä toiseen, kertoa salaisuuksiakin, mutta todellinen, aito läheisyys, intimacy, on jotain mitä kohtaamme vain harvoin jos koskaan. Osaisinko – osaanko – olla yhtä rohkea sen edessä kuin Elio ja Oliver? Ja osaisinko olla vielä rohkeampi, jotta en ehkä joutuisi maksamaan siitä yhtä kovaa hintaa?

Ja: olisko mahdollista kokea jotain niin järisyttävää ilman että loppuelämä tuntuisi sen varjolta? Luulen, että sitä Elio ja Oliverkin pelkäsivät. Paljon enemmän kuin sitä, että toinen(kin) oli mies.

Kirja on hurmaava, kaunis, viisas, hauskakin. Se sattuu, kouraisee ja toisaalta herättää vimman elää – kuten Elion isä kirjassa sanoo – kuin elämä olisi ainoa elämä eikä harjoituskappale.

Muuten, kirjan minäkertoja on Elio, mutta englanninkielisen äänikirjaversion lukija on Armie Hammer, joka esittää elokuvassa Oliveria. Nerokas ratkaisu. “He was and would forever remain, long after every forked road in life had done its work, my brother, my friend, my father, my son, my husband, my lover, myself.” 

Teksti ja kuva: Eeva Kolu
Ajatuksia Hyvinvointi

This is the day

25.3.2018


sataa.jpg

Sähköpostiin tipahti uutiskirje. Change Your Life With Medicinal Yoga! 
Houkutteleva tarjous. Päätellen siitä, miten asioita meille markkinoidaan, ihmisillä on suuri hinku muuttaa elämänsä. Harva se päivä jokin liikuntamuoto, kirja, kurssi tai lisäravinne lupaa muuttaa elämäni. Kivalla fontilla asetellut mietelauseet lupaavat, että se on mahdollista, kunhan vain toivomme parasta ja ajattelemme oikeita ajatuksia.

Entä jos ajattelee juuri oikeita ajatuksia ja tekee juuri oikeita asioita ja silti huomaa, että oikeastaan juuri mikään ei ole muuttunut?

Silloin voi löytää itsensä kuopasta, pettymyksen karvas maku suussa ja kilo kuraa niskassa. Jos olette ihmetelleet, miksi täällä on ollut hiljaista, olen ollut just siellä, kuopan pohjalla sutimassa soraa.

No, olin tosin vain vertauskuvallisessa kuopassa, sellaisessa jonka voi kaivaa itselleen omassa mielessään.

Tarpeeksi kauan kuopan pohjalla sätkittyäni mieleen hiipi ajatus: antaa olla. Ihan sama kuinka paljon teen töitä elämäni suunnan kääntääkseni, menetys, pettymys ja suru tuntuvat seuraavan minua kuin hai laivaa. Olkoon sitten! Jään tänne, moikka. Postini voitte kääntää osoitteeseen E. Kolu, Kuoppa B 2, Ikuinen Kadotus. 

Meidät on kovin hanakasti kasvatettu ihailemaan sinnikkyyttä. Siksi unohdamme, että usein juuri luovuttamisen hetkellä tapahtuu ihme. Sillä sekunnilla kun antaudumme ja hyväksymme tilanteen, jokin muuttuu. Energia liikahtaa. Ehkä kuoppaan ilmestyy tikkaat – tai jos ei sentään, ainakin tulemme yhtäkkiä tietoiseksi elämästä kuopan ulkopuolella. Näemme tien ulos.

On kummallista, miksi on niin hiton vaikeaa hyväksyä elämässä ne asiat, jotka ovat toisin kuin toivoisi, vaikka niiden hyväksyminenkin tuntuu niin paljon paremmalta kuin niistä ahdistuminen ja niiden vääryydessä kieriskely.

Siksi tein juhlallisen päätöksen: en yritä enää muuttaa elämääni. Sen sijaan yritän oppia hyväksymään sen. Paitsi jokaisen kuopan, myös sen, että kuopassa oleminen tuntuu pahalta, ja saakin tuntua.

Ja yleensä juuri silloin alkaa tuntua paremmalta. Kehoon ja mieleen tulee tilaa uusille, paremmille tunteille. Yksi elämän outoja paradokseja: helpoin tie muutokseen on hyväksyä nykyhetki.

Myös hyviin asioihin on helpompi keskittyä, kun ensin on tehnyt rauhan nykyhetken kökköjen puolien kanssa. Jos sivuutamme ne ja huudamme vain päälle hampaat irvessä tsemppilauseita, löydämme itsemme kohta taas ihmettelemästä, miten mikään ei ikinä muutu vaikka kuinka tsemppaamme ja keskitymme positiiviseen.

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt yksi kohta psalmeista. This is the day the Lord has made. Ajattelen sen näin: THIS is the day the Lord has made. Että juuri tällaista nyt sitten. Oli se millainen tahansa, kaunis, ruma, vaikka myöhäisen maaliskuun maanantai kun yhä vain sataa lunta ja talvitakki alkaa tuntua raskaalta – this is the day the Lord has made. (Ei ole olennaista, uskotko että päivän on luonut Luoja, sinä itse, liskoihmisten kontrolloima salaliitto vai Maan kierto auringon ympäri. Itse uskon muuten näistä neljästä kolmeen).

Sanon sen itselleni mielessäni joka aamu, kun katson ulos ikkunasta:

This is the day,

oli se millainen tahansa.

Mitä enemmän hyväksyn sen  juuri sellaisena kuin se on, sitä parempi siitä tulee. Aina.

Eikös olekin ovelaa.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu