Kaupallinen yhteistyö: Iittala
Se harvinainen tammikuun hetki, kun aurinko paistaa juuri oikeasta kulmasta ja kotona on… valoisaa.
Tammikuu, yksi jännimmistä.
Kenties koskaan en ole tietoisempi valoista ja varjoista. Vastakohdista, siitä kuinka ne pelaavat yhteen ja ovat aina läsnä samanaikaisesti.
Tavallaan aivan sydäntalvi, mutta silti ilmassa on jo kaikuja keväästä.
Tämä vuosi on ollut vielä aikaisempiakin oudompi. Linnut laulavat nytkin ikkunani takana. Ystäväni hevonen pudotti jo talvikarvansa. Luonto lukee merkkejä, ei kalenteria.
Makkarin ikkunalla suosikkini, sammaleenvihreä Nappula-pöytäkynttilänjalka, sekä klassinen Nappula sävyssä puuteri.
Tammikuussa uuden vuoden energia imaisee mukaansa. Olen pistänyt monia uusia projekteja tulille, ollut innoissani kaikesta, tehnyt pitkää päivää, heitellyt verkkoja vesille.
Mutta samaan aikaan tämä poikkeuksellisen musta talvi alkaa jo hieman painaa. Kaiken optimistisen intoilun ja touhottamisen vastapainoksi iltaisin tekee lähinnä mieli istua kylpyammeessa ja mennä aikaisin nukkumaan.
Joten olen päättänyt, että sitten pitää tehdä niin. Eilen, lauantai-iltana, jätin viinit väliin, otin kylvyn kynttilänvalossa ja menin yhdeksältä nukkumaan. Se oli hyvä päätös.
Kotona on tähän aikaan vuodesta jännä tunnelma. Niinä päivinä kun on pimeää, voi pojat – on todella pimeää. Mutta niinäkin päivinä kun aurinko paistaa (kiitos viime päivistä, arska!) valo tulee niin matalalta, että kotona vallitsee edelleen varjojen valtakunta.
Tekee edelleen mieli tunnelmoida kynttilänvalossa, mutta samalla tuoda kotiin uutta elämää. Uuden vuoden raikasta energiaa.
Jos tavallista pimeämpi talvi on ollut raskas ihmiselle, niin se on ollut sitä moninkertaisesti huonekasveille. Pahaa tekee katsoa vierestä niiden kitumista. Ja toisaalta: miten ihmeellistä on nähdä, kuinka jo parin aurinkoisen päivän jälkeen jostain puskee uusi, vaaleanvihreä lehti.
Aina vaan liikuttaa se, miten sinnikkäitä me elävät olennot olemme. Miten uuden elämän syntyä ei voi estää surkeimmissakaan olosuhteissa.
Miten pienikin määrä valoa on aina suurempi kuin äärettömältä tuntuva pimeys.
Miniananas tuo vähän huumoria ja ripauksen tropiikkia tammikuuhun. Molemmille on tilausta.
Tänäkin vuonna huonekasvien joukossa oli kyllä pari, jotka eivät selvinneet talvesta. Kävin uudenvuoden huumassa hankkimassa tilalle muutaman uuden tulokkaan. Tekee hyvää tunnelmalle tuoda kotiin uutta rehevää elämää tämän kaiken nuupahtaneen kyhjötyksen keskelle (puhun nyt sekä itsestäni että vanhoista kasveistani).
Nykytiedon mukaan kasvit osaavat puhua toisilleen, joten ehkä nämä uudet tulokkaat saavat talven runtelemat toverinsa vähän piristymään. Tsemppaavat ja luovat niihin uskoa, että valoisammat ajat ovat edessä.
(Taidan taas puhua sekä kasveista että itsestäni.)
Kynttilät palavat täällä varjojen valtakunnassa edelleen aamusta iltaan. Poltan kaikkein mieluiten isoja pilarikynttilöitä. On itse asiassa aika hassua, miten vähän niille on suunniteltu kynttilänjalkoja.
Matti Klenellin Nappula-sarjan pöytäkynttilänjalka ei ole vain lempikynttilänjalkani, se on ylipäätään yksi lempiesineistäni. Se on hyvä esimerkki siitä, että ulkonäkö kantaa tiettyyn pisteeseen, mutta todelliset lempiesineet löytyvät vasta käytön kautta.
Tietenkin pöytäkynttilänjalka on hurjan kaunis, mutta sen todellinen hienous piilee siinä, että se istuu täydellisesti käteen. Minun kotonani Nappulat kulkevat perässäni sinne minne minäkin – olohuoneen sohvapöydältä ruokapöydälle, ruokapöydältä kylpyhuoneeseen ja kylppäristä makkariin. Niissä on tukeva ja turvallinen fiilis eikä liekkejä tarvitse sammutella ja sytytellä välissä.
Koska olen moderni ihminen enkä 1700-luvun maalaistalon asukas, joka tarvitsi kynttilöitä kulkeakseen iltakuuden jälkeen huoneesta toiseen, en olisi koskaan ajatellut, miten tärkeä ominaisuus liikuteltavuus on kynttilänjalassa.
Nappula-sarja täytti juuri kymmenen vuotta ja sarjaan on tullut myös uusi jäsen, jalallinen ruukku. Ruukun muotokieli on samalla tavalla leikkisän pyöreä kuten sarjan kynttilänjaloissa.
Sain Iittalalta muutaman uuden ruukun ja istutin uudet viherkasvitulokkaani niihin. (Tai siis – istutan aina kasvit reikäpohjaisiin muoviruukkuihin, jotka laitan kauniimpien keraamisten ruukkujen sisään. Se on minusta kätevämpää kuin ruukkusoran kanssa pelaaminen, koska tykkään antaa kasveille välillä kunnon suihkun kylpyammeessa tai lavuaarissa.)
Erityisesti riippuvat köynnöskasvit näyttävät näissä Nappuloissa hurmaavilta. Korkea jalka tuo kivaa rytmiä ikkunalaudalle, pöydälle tai hyllyjen päälle kerääntyviin asetelmiin. Siinä on sama tukeva, luotettava fiilis, jota rakastan pilarikynttilänjaloissa.
Suosikkivärini ruukuissa on tuo todella syvä tummanvihreä.
Mutta mikään ei tietenkään estä käyttämästä ruukkuja muihinkin tarkoituksiin kuin viherkasveille. Ennen kuin löysin täydellisen asukin valkoiseen ruukkuun, se toimitti tovin hedelmäkulhon virkaa keittiössä.
Kanaverkkotekniikalla tai kukkasiilillä ruukkuihin voisi tehdä myös upeita leikkokukka-asetelmia. Sitä aion ehdottomasti kokeilla jossain vaiheessa. (Asetelmiin sopivia jalallisia maljakoita on muuten tosi vaikea yleensä löytää!)
Tuntuu ihanalta ajatella tällaisia asioita – kukka-asetelmia, joita aion tehdä. Rehevyyttä. Vihreää. Luontoa, joka nukkuu vielä, muttei enää kauaa.
Ja ennen kaikkea valoa.
