Ajatuksia

Kesä, jolloin en tehnyt mitään

31.8.2021

On siis elokuun viimeinen päivä. Kesän viimeinen päivä, jos kalenteria katsoo. En ole hetkeen katsonut. Tämä on ollut sellainen kesä.

Kun joku kysyy, mitä tein kesällä, olen ottanut tavaksi vastata, että en mitään. En tosiaankaan tehnyt kauheasti mitään. Viipaloin persikoita, pesin kirsikoita, kävelin Eiranrantaan. Kääntelin kirjojen sivuja, varmasti satoja mutta luultavammin tuhansia. Kävin kerran Toijalassa. Ostin Valkeakosken Lidlistä valtavan puhallettavan flamingon – olen aina unelmoinut sellaisesta. Siihen tuli heti reikä, mutta ei se oikeastaan harmittanut. Olin ehtinyt 20 minuuttia elää unelmaani. Flamingo, aurinko, ystävät ja taskulämmin järvi.

Uin joka päivä, siihen asti kun yllättävä tuuli mylläsi yhtäkkiä Eiranrannan veden hyytävän kylmäksi. Mietin usein, että tämä voisi olla yksi life goal:

Asua jossain, missä aamu- ja iltauinnit kuuluisivat arkipäiviin, eivät vain lomaan. 

Joten – mitä tein kesällä? Enpä juuri mitään.

kesa3.jpg

Jos taas joku kysyisi, millainen kesä minulla oli… vastaisin ehkä, että erikoinen ja oikein hyvä. Minulle tämä kesä oli hiljentymisen ja hidastamisen kesä. Sisäänpäin kääntymisen, itsetutkiskelun kesä. Kesä jolloin en tuntenut oloani yksinäiseksi vaikka puhelimeni soi harvoin. Enpä pahemmin itsekään soitellut.

Kesä jolloin mitään ei oikeastaan tapahtunut, ja silti kesä joka vei minua eteenpäin enemmän kuin yksikään aikaisempi.

Joku muistutti minua juuri yhdestä lauseesta, jonka kirjoitin kirjaani: pysähtyminen on etenemistä. Se ei tunnu koskaan siltä siinä hetkessä, mutta jälkeenpäin sen ymmärtää. Itsekin näen sen kirkkaasti nyt, kesän vikana päivänä, kun katson pari kuukautta taaksepäin. 

Jäin lomalle heinäkuun tokalla viikolla. Ensimmäiset pari päivää mietin, mitä kaikkea haluan nyt tehdä, kun voin vihdoin tehdä kaikkea sellaista mille yleensä ei muka ole aikaa tai energiaa. Piirtää! Käydä taidenäyttelyissä! Juoda viiniä terasseilla! Mennä tanssimaan! 

Sitten huomasin, että oikeastaan en halunnut tehdä mitään muuta kuin maata ja lukea. Maata rannalla ja lukea, maata puistossa ja lukea. Joskus en jaksanut sitäkään – eväiden ja vilttien ja vesipullojen pakkaaminen tuntui liian vaivalloiselta. Joten sellaisina päivinä makasin sängyssä ja luin.

Ensimmäiset kaksi päivää mieltäni kalvoi ajatus, että et voi tehdä näin. Et voi käyttää lomaasi tällaiseen. Et voi maata kaikkien aikojen hellekesänä sisällä pimennysverhot ikkunassa ja vain lukea kirjoja.

Kävin sen äänen kanssa keskustelua muutaman päivän. Sitten pääsimme yhteisymmärrykseen: jos minun tekee mieli nyt vain maata paikallani ja lukea, se on luultavasti se, mitä kehoni ja mieleni juuri nyt eniten tarvitsee.  

Ja sitten,

antauduin. Päästin irti viimeisistäkin hätäisistä ajatuksista, annoin viimeistenkin vastaan hangottelevien lihassäikeiden rentoutua. Sulauduin patjaan niin että lopulta meistä tuli yhtä. Minä ja futonpetari. Minä ja vähän liian kuuma mutta ihanan kahiseva untuvapeitto. Mikä trio! 

Heittäydyin pehmeyteen lillumaan, kuin turvalliseen syliin jossa minulta ei vaadita mitään. Minua vain kannatellaan.

(Mietin, että voisin itse useammin olla itselleni se syli – ja tänä kesänä olinkin.) 

Meillä on niin kauheasti näitä pelkoja, mitä tulee pysähtymiseen. Että jos pysähdymme, se on merkki siitä että meissä on jotain vikana.

Jos tarvitsen lepoa enemmän kuin yhteiskunta pitää soveliaana, tarkoittaako se että olen patalaiska tai että minulla on jokin sairaus? Onko se vääjäämättä merkki depressiosta tai siitä että on luovuttanut elämän ja unelmien suhteen?

Voin kertoa tämän kesän kokemuksella, että ihminen voi maata melkein kuukauden sängyssä ja olla silti mitä loistavimmalla tuulella, tyytyväisempi ja onnellisempi kuin ehkä ikinä.

Ja peloista kauhein: jos pysähdyn, mitä jos en pääse enää liikkeelle ollenkaan? Siksi ajattelemme, että on parempi nyt tehdä, tehdä, tehdä, näyttää kiireiseltä ja hyödylliseltä ja tuotteliaalta maailman silmissä. Humandoing, harvoin humanbeing

Se pelko on aivan turha. Kenenkään ihmisen sielun syvin toive ei ole olla enää koskaan tekemättä yhtään mitään. 

Kun annoin itselleni luvan maata koko päivän sängyssä, illalla heräsi usein ajatus: olispa hauskaa lähteä uimaan. Taidanpa soittaa ystävälle ja kysyä lähipuistoon iltapiknikille.

Aina: olispa hauskaa, taidanpa… ei koskaan: mun pitäis.

Levolle antautuminen on vähän kuin lannoittaisi köyhtynyttä maaperää. Alkuun näyttää siltä, että mitään ei tapahdu (“ethän sä edes tee mitään!”) mutta jonkin ajan päästä jotain alkaa versoa. 

Omalla kohdallani versominen tarkoitti esimerkiksi sitä että aloin pitkästä aikaa taas saada ideoita erilaisiin projekteihin. Aloin pitkästä aikaa innostua kirjoittamisesta ja tarinoista. Aloin saada enemmän “olispa hauskaa…” ajatuksia kuin “mun pitäis” -ajatuksia, joten kun tein asioita, niiden tekeminen tuntui aidosti tyydyttävältä ja innostavalta. (Kyllä, kävin lopulta paljon taidenäyttelyissä! Ja pari kertaa terassilla juomassa viiniä. En piirtänyt mitään, mutta ajattelin sitä toisinaan.)

Mutta ennen kaikkea, tämän toimettomuuden kesän todellinen grand prix oli se, että sain kristallinkirkkaan yhteyden itseeni. Ja mikä voisi viedä elämää enemmän eteenpäin? Mikä tekeminen, mikä suoritus, mikä diplomi? No ei mikään. Mikään ei voi viedä yhtä isoin harppauksin sitä kohti, mitä oikeasti haluaa kuin se, että kuulee ja kuuntelee sitä joka niitä asioita haluaa. Eli itseään. 

Kuten kirjoitin viime viikolla, viime keväänä tein päätöksen alkaa kuunnella omaa sisäistä ääntäni – ja ans kun kerron että se ei ole koskaan puhunut yhtä kirkkaasti ja selkeästi kuin tämän hiljentymisen ja hidastamisen kesän aikana.

Sen myötä vähän kaikki on muuttunut – päätin olla syksyllä palaamatta enää samoihin töihin, joita tein ennen kesälomaa. Aloin syödä ja liikkua eri tavalla. Aloin kävellä ja puhua eri tavalla. Aloin käydä pitkästä aikaa treffeillä koska muistin että olen aika nasta tyyppi, ja että maailmassa on varmaan muitakin nastoja tyyppejä, eikä minun tarvitse miettiä näitäkään asioita yhtään sen monimutkaisemmin. Aloin puhua itselleni eri tavalla. Rakastuin vähän itseeni. Elämääni alkoi virrata minulle oikealta tuntuvia juttuja todisteena siitä, mitä olin jo pitkään epäillyt: että loputtomalla tekemisellä voin saavuttaa asioita, mutta autenttisella olemisella asiat tulevat minun luokseni. Parempi diili, jos minulta kysytään. Aloin luottaa enemmän itseeni ja elämään ja kaikkeen sellaiseen. Olin enimmäkseen tosi onnellinen, vaikka mitään erityistä ei tapahtunut. Oli kuitenkin uusia perunoita ja rucolaa.

kesa1.jpg

Yksi asia, jonka tajusin tänä kesänä: jos minulla on visio, jonka toivoisin toteutuvan, sen vision toteutumisen kannalta

aivan! yhtä!! tärkeää!!! 

on se mitä en tee kuin se mitä teen.

Se mille sanon kyllä, ja se mille sanon ei.

Se, että en tee mitään, vie minut luultavasti lähemmäs tavoitettani kuin se, että teen valtavasti, mutta vääriä asioita. Siksi joskus pysähtyminen on etenemistä.

Jokainen askel vie johonkin suuntaan. Se tarkoittaa sitä, että askeleet, jatkuva tekeminen, kiireisenä pysyminen, ainainen tavoittelu ja suorittaminen – ne voivat viedä myös siihen suuntaan, johon ei oikeastaan tahtoisi mennä. (Tai aina vain syvemmälle nykytilanteeseen, joka ei ehkä tunnu erityisen hyvältä.)

Eikö silloin olisi parempi pysähtyä ja odottaa? Odottaa niin kauan, kunnes tunnen, että ah juu – tämä on askel oikeaan suuntaan.

Helsingistä katsottuna Tampere ja Lappeenranta ovat ihan eri suunnissa. Jos olen puolimatkassa Tampereelle enkä ole varma miten pääsen perille, en varmaankaan ala yhtäkkiä juosta kohti Lappeenrantaa koska ajattelen että on parempi olla “tehokas” ja “aikaansaava” kuin pysähtyä tienposkeen odottamaan ohjeita? En kai? Enhän?

Enpä…

Olemme niin tottuneita siihen, että koko ajan on parempi tehdä jotain, tai vaikka vain esittää tekevänsä jotain, kuin pysähtyä odottamaan (sisäistä) ohjeistusta seuraavasta askeleesta. Tai lepäämään, tai ihan vain fiilistelemään. Fiilistely ilman päämäärää – täysin aliarvostettua.

Ehkä se alkaa jo kotoa, jos kotona sohvalla makoilua ei katsota hyvällä. Itse olen oppinut sen myös koulusta. Mitä siinä haaveilet, saattoi opettaja sanoa, jos olin jo saanut tehtävät tehtyä ja tuijottelin ikkunasta ulos. Haaveilenpa juurikin. 

Muistan yhden kesätyöpaikan. Toimisto, kuolettavan hiljaista. Usein minulla ei ollut mitään tekemistä. Vaeltelin tyypiltä toiselle ja kyselin, olisko jotain hommaa. Ei täältä työt kesken lopu, heh heh, kuului aina vastaus, mutta en yleensä kuitenkaan saanut mitään tehtäviä. Joten opin esittämään, että tein jotain. Järjestelin papereita, jotka olivat jo järjestyksessä. Keitin kahvia, jota kukaan ei juonut. Tein ehkä kaksi tuntia päivässä töitä ja loput kuusi tuntia esitin tekeväni jotain “hyödyllistä”. Jälkikäteen mietin, että ehkä ne muutkin tekivät niin, ja siksi kellään ei koskaan oikeasti ollut antaa minulle tehtäviä.

Järjetöntä.

Ajatelkaa, millainen maailma olisi jos käyttäisimme luovaan ideointiin, innostavaan tekemiseen ja lepäämiseen kaiken sen ajan, jonka nyt käytämme turhiin palavereihin ja “hyödyllisen” tekemisen esittämiseen. 

Ajattelin nyt tulevana syksynä testata tätä ajatusta käytännössä, yhden naisen otannalla.

Ja koska universumilla on erinomainen huumorintaju, kesä jolloin systemaattisesti kieltäydyin ottamasta askelia väärään suuntaan, päättyi jalan murtumiseen. (Tästähän alkaa tulla jo perinne.) Nyt en siis ota askelia paljon mihinkään suuntaan…

… saattaisi joku luulla.

Itsehän tiedän, tästä kesästä viisastuneena, että voin maata seuraavankin kuukauden sohvalla jalka nilkkatuessa, ja silti edetä harp pauk sin jotain hienoa kohti.

Pieniä muutoksia marraskuussa
Saat sen mitä olet

Saattaisit pitää myös näistä