Ajatuksia

Maaliskuussa

30.3.2020

Elävä olento, hurraa.

Elävä olento, hurraa.

Kirjoitan aika usein loppukuusta tällaisen kirjoituksen, hajatelmia ja tunnelmia kuluneelta kuukaudelta.

Vaan! Eipä koskaan aikaisemmin ole tuntunut ihan tältä. Että keskellä kuukautta joku olisi leikannut todellisuuden saksilla kahtia. Että kuukauden sisälle mahtuisi kaksi eri maailmaa. eKr ja jKr. Ennen koronan alkua ja sen jälkeen.

Äsken selailin kamerani kuvarullalta kuvia maaliskuun alusta, koska en enää muista. Millaista elämä olikaan eKr? Mitä silloin tehtiinkään?

(Kuvarullani mukaan töitä ja matcha latteja. Ostettiin tulppaaneja. Fiilisteltiin kevätvaatteita. Ihasteltiin päivien pitenemistä ja aurinkoa. Syötiin lounasta ravintolassa. Oltiin kosketusetäisyydellä. Viattomuuden aika!)

Ihminen sopeutuu. Olen sopeutunut. Olen muuttunut sosiaalisen ihmislajin edustajasta eristyksessä selviäväksi organismiksi, joka menee pieneen tilaan ja saa ravintonsa elämän yksitoikkoisuudesta.

EB72CDC1-8FDF-4085-9265-C800BCF99CA9.JPG

Viime viikolla sairastuin, joten olen ollut täyskaranteenissa.

Tiedättekö kun on kipeänä, joku kaveri usein huikkaa “kerro jos voi jeesaa jotenkin tai tarvii käydä kaupassa”? Olen aina ajatellut että se on vain sellainen juttu, joka sanotaan. Ei ole käynyt edes pienessä mielessä, että siihen kysymykseen voisi oikeasti vastata “no itse asiassa tarvitsisin sitä ja tätä”…

… kunnes löysin itseni tilanteesta, jossa en saa poistua kotiovesta ja ruokakaupan kuljetuspalvelussa on viikon jono.

Voinpa siis lisätä taas yhden asian alati kasvavalle listalle asioista, jotka olen oppinut viimeisen kahden viikon aikana: avun pyytäminen ja vastaanottaminen.

Nyt kun oloni on parempi, yritän rakentaa itselleni jonkinlaisen uuden normaalin. Karanteenirutiinin. Silmiini osui artikkeli, jossa entiset merivoimien upseerit (siis sellaiset, jotka asuvat sukellusveneissä – sieltä ei lähdetä edes turvavälikävelyille) kertoivat vinkkinsä eristyksissä selviytymiseen. Tärkein: rutiini, rutiini, rutiini.

(Tunsin myös pienen pistoksen sydämessäni, kun artikkelissa mainittiin terveellisen ruokavalion merkitys mielen hyvinvoinnille – ups. ON OLEMASSA MAHDOLLISUUS, että olen elänyt viime viikon suklaalla, sipseillä ja YouTube-videoilla.)

Koetan nyt siis palata normaaliin rutiiniini niin pitkälti kuin se on mahdollista. Aamukahvi, aamusivut, sängyn petaus, nukkumaan ajoissa, lämmin ateria, mieluiten kaksi.

Koetan kirjoittaa joka päivä, joko tänne tai ihan vain itselleni.

Takaisin rutiiniin. Rutiini-hkoon.

Takaisin rutiiniin. Rutiini-hkoon.

Yksi rutiini, josta kiinni pitäminen ei tuota nykyään enää mitään vaikeuksia, on liikunta. Viime aikoina vaikeinta ei ole ollut saada itseään liikkumaan vaan malttaa taudin takia olla liikkumatta. Liikunta on tällä hetkellä se mitä odotan päivissäni eniten, paras tapa purkaa stressiä ja pakkautunutta energiaa. Vielä maaliskuun alussa eKr, harmittelin miten kolkolta olkkari tuntui kun siellä ei ole enää mattoa. Nyt se onkin ihanteellinen ratkaisu, kun olkkari toimii sekä joogasalina, tanssistudiona että kuntosalina. Sopeutumista!

Kaikkialla ihmisillä on käynnissä projekteja. Kuka opettelee uuden taidon, kuka remontoi ja kuka hankkii kesäksi pyykkilautavatsan. Aluksi hieman vierastin ajatusta – olisiko maailmanlaajuinen pandemia nyt vihdoin sellainen hetki kun on ihan ok olla kehittämättä itseään tai edistää jotain?

Mutta nyt olen huomannut, että jonkinlainen projekti olisi varmaan ihan jo mielenterveyden säilymisen kannalta hyvä idea. Jotain, johon voi suunnata huomionsa. Jotain, mikä saisi kovin samankaltaisina toistuvat päivät tuntumaan osalta jotain suurempaa matkaa. Ja tietenkin jotain, joka tuottaisi iloa!

(Olen jo pitkään ajatellut, että olisi kiva opetella soittamaan jotain soitinta. Soitin nuorempana pianoa ja olen unelmoinut paluusta pianon ääreen jo vuosia, mutta se on tietysti logistisesti hankalin mahdollinen soitin. Ystäväni ehdotti ukulelea tai alttonokkahuilua. Niistä on kuulemma helppo aloittaa. Onnea naapurit!)

IMG_8999.JPG

Nyt päivieni sisältö on muodostunut pitkälti kokkaamisesta. Juuri nyt uunissa on pataruoka, jonka liemeen laitoin yhden pikkiriikkisen tähtianiksen, ja silti koko asunto tuoksuu tähtianikselta. Vai herkistyvätkö karanteenielämässä aistit? Vähän niin kuin se sokea supersankari, joka voi päätellä kasvoille putoavien sadepisaroiden äänestä miltä joku näyttää. Mikä sen tyypin nimi olikaan?

Tai ehkä tämä vain tekee herkemmäksi pienille ilonaiheille. Sellaisille kuin tähtianiksen tuoksu tai kaverin kasvot (ihmiskasvot!!!) läppärin näytöllä. Toivon, että tämän episodin jälkeen kukaan ei enää ota itsestäänselvyytenä sitä että yhteys muihin ihmisiin on yhtä kuin elämä. Ja että kun taas näemme, olemme oikeasti läsnä emmekä pää työasioissa tai käsi kännykällä.

867C40C4-A45C-4FC6-91FD-D67091D67CBE.JPG

Selailen keittokirjoja ja suunnittelen tulevia aterioita. Juuri muita suunnitelmia en sitten teekään. Kehoni – tämä eristykseen mukautuneen organismin keho – on nimittäin alkanut hylkiä nykyhetkestä poistumista.

Aina välillä leikittelen ajatuksella kuten mitäköhän ensi kesänä tapahtuu tai yritän kaivella jonkin vanhan unelman esiin, mutta heti tulee jotenkin sellainen olo kuin menisi sijoiltaan. Tasapaino järkkyy. Ei tunnu hyvältä.

Mukautunut organismi ymmärtää, että oikea ratkaisu tässä tilanteessa ei ole paeta tulevaisuuteen – ei kauhukuviin sen enempää kuin unelmiinkaan – vaan olla tässä. Päivä kerrallaan.

Ja olen huomannut – minä!!! ikuinen haaveilija ja tulevaisuudessa eläjä – että juuri siitä löytyy rauha.

Tähtianiksen tuoksusta.

Sipulin pilkkomisesta.

Valokaistaleesta lattialla. Auringonpaisteesta, joka lämmittää ikkunaruudun läpi.

Ja kyllä: myös luottamuksesta siihen, että näemme vielä. Pidämme vielä kädestä (emmekä edes käytä käsidesiä). Halaamme. Syömme sen tähtianikselta tuoksuvan padan yhdessä. Ehkä jopa samalla lusikalla.

Our day will come.

Merkkejä ihmisyydestä
Rakkautta koronan aikaan

You Might Also Like