Kiitos ystävät kaikista viesteistänne. Niitä on reilun viikon ajan suorastaan ryöpynnyt sähköpostiini, blogin kommenttilaatikkoon, Facebookiin ja Instagramiin. Olen häkeltynyt ja yritän vastata kaikille, mutta jos joku jää, niin tietäkää, että jokaikinen on luettu ja jokaiselle on hymyilty. Toisille jopa vähän itketty. Kaikista liikututtu ja tunnettu kiitollisuutta.

On ollut uskomatonta tajuta, miten monille ja missä kaikissa tilanteissa tämä blogi on ollut tavalla tai toisella läsnä. Viesteissä on puhuttu kosinnoista ja armeijan teltoista. Opiskelijabokseista ja synnytyslaitoksista, Meksikosta ja Joensuusta. Kiitos, on ollut kunnia saada olla hetkissänne mukana, vaikka tietämättänikin.

Viestien lukeminen on ollut ihanaa, mutta haikeaa. Pieni jossittelija sisälläni ajattelee: mitä jos olisin saanut ne kaikki ihmeelliset ihanat taianomaiset viestit jo ennen kuin päätin lopettaa bloggaamisen? Siinäpä ennen kaikkea muistutus itselleni – jos on hyvää sanottavaa, sano. Mielellään heti. 

(Ja nyt harmittaa, että en muistanut perjantaina lounaalta lähtiessäni kehua vuolaasti Latva-baarin punaviinistä lihapataa. Toivottavasti viesti matkaa perille jotain kautta. Oli nimittäin mainio pata.)

Mitä muuta kuuluu viime päiviin? Kävin katsomassa uuden Tarantinon ja jouduin toteamaan, että ehkä jo tovin vaikeuksissa ollut suhteeni Tarantinon kanssa on nyt lopullisesti kuopattu. Seuraavana päivänä kävin katsomassa pietarilaisen balettiteatterin versoin Joutsenlammesta. Siinä tarinan alkuperäinen traaginen loppu oli muutettu onnelliseksi. Tanssijat olivat upeita, mutta jäi vähän väljähtänyt maku suuhun, eikä johtunut Finlandia-talon kahvista.

Viikon parhaan taide-elämyksen tarjosikin lopulta oman keittiöni ikkuna. Tänään olen istuskellut laudalla pitkään ja katsellut miten lumi sataa maahan. Jänniä kiertoteitä. Kun hiutaleita katsoo tarkkaan huomaa, että ne leijailevat itse asiassa ylöspäin, heittävät piruetteja (kuin pietarilaiset balettitanssijat konsanaan, jep jep) ja satavat kaikkiin muihin suuntiin paitsi alaspäin. Miten ne koskaan päätyvät maahan ja narskumaan kenkieni alle, sitä en tiedä.