En koskaan käy leffassa katsomassa samaa elokuvaa useampaan kertaan, mutta Whiplashin olen nähnyt nyt kolmesti.
Mietin aluksi, että en kirjoita leffasta ollenkaan, koska kaikki eivät kuitenkaan koe sitä samalla tavalla enkä haluaisi ladata kellekään järjettömiä odotuksia.
Mutta sitten mietin, että ehkä, jos tämän luettuaan joku teistä käy katsomassa elokuvan ja kokee sen edes puoliksi kuten minä…
Whiplash kertoo nuoresta kunnianhimoisesta rumpalista (mainio Miles Teller), jolla on sadistinen ohjaaja konservatoriossa (aina yhtä mahtava J.K. Simmons). Tai siis juonellisesti. Oikeasti se kertoo intohimosta ja siitä, mitä kaikkea vaatii tulla parhaaksi ja millaisia uhrauksia sen eteen on tehtävä.
Rakastan yli kaiken elokuvan intensiteettiä ja sitä, että siinä näytetään konkreettisesti, miten fyysistä musiikin soittaminen on.
Rakastan sitä, että elokuva kysyy, onko yksi intohimo kaiken muun uhraamisen arvoista ja sitä, että elokuva ei oikeastaan vastaa siihen. Se jää katsojan päätettäväksi.
Mutta ennen kaikkea rakastan loppukohtausta. Toisella ja kolmannella kerralla pulssi alkoi hakata tuhatta jo viisi minuuttia ennen sen alkamista. Eläydyn leffaan koko ruumiillani – kaikilla kerroilla olen lähtenyt teatterista tärisevänä ja hikoilevana, syke taivaissa.
En oikein tiedä. Jokin tässä leffassa iskee johonkin ihan hiton syvälle, mihin lie sielun kopukkaan jota en itsekään tunne. Kaikkiin menneisiin ja nykyisiin unelmiini, toiveisiini ja pettymyksiini, sellaisiin joita en uskalla myöntää itselleni edes öisin yksin salaa kolmen kaljan jälkeen. Elokuvaa on samalla maailman innostavinta ja hirveintä katsoa.
Ja sitten kuitenkin, aina kun kävelen teatterista ulos, minulla on sellainen olo kuin olisin elossa jokaisella solulla. Että nyt ei todellakaan tee mieli kaivaa kännykkää esille ja tsekata, mikä mekko tai lentävä orava tällä hetkellä Facebookissa puhuttaa.
Vaan sellainen, että HALOO KUULEEKO SIELU! Nyt portit auki ja jotain aitoa ulos!
