Kaupallinen yhteistyö: Werner & Söderström
Mun ongelma on se, että mua ei kiinnosta todellisuus enää yhtään, sanoin yhtenä päivänä ystävälleni. Se on ollut aikalailla teemani vuonna 2020 ja kiihtynyt syksyn mittaan. Todellisuus, schmodellisuus. Onko se jotain, mitä voi syödä? Jos ei, palauttakaa takaisin lähettäjälle.
Jaksan olla todellisuudessa kiinni juuri sen verran kuin tarvitsee töitä ja pyykinpesua ja kierrätyspahvin lajittelua varten, mutta kaikki muut hetket vietän jossain ihan muualla. Uppoudun musiikkiin tavalla jolla en ole koskaan ennen uponnut, piirrän, väritän, laulan, kehittelen mielessäni tarinoita… ja luen.
Luen luen luen luen luen. Luen ihan koko ajan. Ja millaisia kirjoja? Aivan mitä vaan. Koska 2020 on kärventänyt aivosoluni, enimmäkseen olen lukenut ö-luokan genreromaaneja joita saa ladata Kindlelle ilmaiseksi. Siinäpä vasta todellisuuspakoa, mutta lukuelämyksenä niitä en kyllä voi parhaalla tahdollanikaan suositella kenellekään.
Mietin vähän kaikkea tänä syksynä lukemaani taaksepäin ja olihan siellä joukossa jokunen tämän syksyn uutuuskirja, jota kelpaa myös suositella!
Ja nyt kun mietin, niin kyllä tähänkin joukkoon mahtuu melkoinen liuta erilaisia maailmoja, vaikka kirjoissa ei ollutkaan yhtään ihmissusia tai merirosvoja. On öinen Tokio, Lagosin liikenneruuhkat, Napoli, Pohjois-Carolinan suot… ja 70-luvun Kerava.
Juuri tänään luin loppuun Satu Vasantolan Kaikki kadonneet. En itse tiennyt kirjan tarinan yksityiskohtia ennen kuin aloin lukea sitä ja minusta oli itsestäni herkullista yrittää hahmottaa mitä on tapahtunut. Siksi en paljasta kirjan alkuasetelmaa myöskään tässä. Kerron vain, että tarina liikkuu kahdessa eri ajassa: (arvioni mukaan) 1970-luvulla, jossa pieni Annu todistaa jotain järkyttävää joka myöhemmin vie Annun isän vankilaan, sekä nykyaikaan, kun Annu itse on aikuinen lääkäri.
Kirja käsittelee upean monipuolisesti ja saarnaamatta naisen oikeutta omaan kehoonsa sekä tämän aiheen (lähi)historiaa Suomessa. Vasantolan kerronta on täynnä herkullisia yksityiskohtia, jotka voi meilkein haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea. Juuri poikkeuksellisen onnistunut liikehdintä kahden ajan välillä sekä kerronnan värikkyys tekivät kirjasta mielekkään lukea, vaikka aihe olikin raskas.
No sitten sitä täydellistä eskapismia, mutta hyvin ja kauniisti kirjoitettuna! Delia Owensin Suon villi laulu. Tarina, jonka näkee silmissään kuin elokuvan. Ihanaa luontokuvausta ja puron lailla eteenpäin soljuvaa kerrontaa. Kirja sijoittuu Pohjois-Carolinaan, jossa pieni Kya-tyttö hylätään yksin kasvamaan vaatimattomaan suomökkiin.
Kirja on yhdistelmä kasvutarinaa, murhamysteeriä ja vähän rakkaustarinaakin. Itselleni se oli ennen kaikkea kirja ihmisen kaipuusta kuulua osaksi jotakin: kun Kya yrityksistään huolimatta ei pääse osaksi ihmisten yhteisöä, hän luo oman perheensä suon luonnon kanssa. Kyan ja luonnon yhteys ja se kuinka se oli tässä kirjassa kuvattu olikin minusta kirjan paras ja kaunein anti.
Jos jatketaan todellisuudesta irtautumisen linjalla, mikä olisikaan siihen parempaa kuin Haruki Murakami? Murakamin kirjoissa tuntuu usein olevan kaksi todellisuutta: tämä jonka näemme, ja toinen joka kulkee koko ajan sen rinnalla – ja milloin vain voi lipsahtaa todellisuudesta toiseen. Tämä uusin Murakami-suomennos, Pimeän jälkeen, imaisi heti mukaansa tunnelmallaan. Miten kaupunki muuttuu eri todellisuudeksi pimeän jälkeen, millaisia kohtaamisia tapahtuu aamuyöstä.
Murakamin kirjat ovat kerrassaan kummallisia ja olen huomannut, että mitä nopeammin lakkaan yrittämästä ymmärtää niitä ja antaudun sanoille ja tunnelmalle, sitä nautinnollisempaa niiden lukeminen on. Ne jos jotkin todella kuljettavat johonkin toiseen, salaperäiseen todellisuuteen.
No sitten kirja, joka olisi voinut olla täydellistä todellisuuspakoa, mutta jonka hyytävyys piilikin ehkä siinä, että se oli pähkähullusta aiheestaan huolimatta hämmentävän arkinen tarina. Nigerialaisen Oyinkan Brathwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja kertoo nimensä mukaisesti Koredesta, jonka sisaren Ayoolan poikaystävät tuppaavat yksi toisensa jälkeen kuolemaan mystisissä olosuhteissa.
Vaikka kirja on kirjoitettu kieli poskessa, uskon että jokainen löytää sisarten dynamiikasta jotain hyvin tuttua. Minulle sen lisäksi kirjan parasta antia olivat ne pienet yksityiskohdat jotka paljastivat jotain lagosilaisten arjesta ja mielenmaisemasta.
Kate Elizabeth Russellin Vanessa kertoo alaikäisen Vanessan ja tämän miesopettajan suhteesta, jonka Vanessa haluaisi vielä aikuisenakin muistaa rakkaustarinana. Kun MeToo-liikkeen myötä opettajaa vastaan alkaa nousta syytöksiä muiden oppilaiden hyväksikäytöstä, Vanessan on pakko katsoa menneisyyttään uusin silmin.
Tämä oli minusta upea ja tärkeä kirja, koska se onnistui niin hienosti ja monitahoisesti kuvaamaan sen miten tällainen suhde syntyy ja mitkä ovat sen seuraukset uhrin elämään – ja toisaalta myös sen, miten monin tavoin myös hyväksikäyttäjä perustelee tekonsa itselleen, jottei joutuisi näkemään itseään hirviönä. Kirja ei jätä epäselväksi, kuka on tarinan ainoa syyllinen, mutta minusta se kuvaa rohkeasti ja empaattisesti monenkirjavia tunteita, selviytymiskeinoja ja ajatuspolkuja. Kirjan aihe on raskas, mutta kerronta todella sujuvaa ja mukaansatempaavaa (taisin lukea tämän kahdessa illassa!).
Viimeiseksi pakko mainita kirja, jota en ole itse vielä lukenut, nimittäin Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä.
Kuten ehkä tiedätte jos olette tätä blogia seuranneet, rakastan ja palvon Elena Ferrantea. Aikuisten valheellinen elämä on Ferranten ensimmäinen teos sitten huikean menestyksen saaneen Napoli-sarjan (Suomessa on ilmestynyt sen jälkeen paljon uusia suomennoksia, mutta ne ovat kaikki kirjoja, jotka Italiassa ovat ilmestyneet ennen Napoli-sarjaa).
Kirja ilmestyi jo lokakuussa ja on vaatinut melkoista itsehillintää olla tarttumatta siihen. Olen kuitenkin tarkoituksella säästellyt kirjaa nimenomaan joululomalle, koska minulla on niin paljon ihania muistoja siitä kun olen aikaisempina jouluina valvonut Ferranten uusin yhdessä ja suklaarasia toisessa kädessä. Miksipä katkaista oivaa perinnettä? Tämä on ensimmäinen kirja, jonka korkkaan jouluaattoiltana!
Itse lasken jo viimeisiä päiviä joululomaan. Ajattelin käyttää sen samalla tavalla kuin olen täyttänyt arkipäivänikin… lukemalla.
Toivon kaikille hyviä lukuhetkiä loppuvuoteen – ja kovia paketteja kuusen alle!
