Tyyli

Unelmien elokuvasyksy ja päätösten bleiseri

6.10.2020

bleiseri (2 of 2).jpg

Vuodet vaihtuvat ja Bulevardin lehmuksissa on taas uusi vuosirengas, mutta jotkin asiat eivät ikinä muutu. Ainakaan syksyissä.

Nimittäin joka ikinen syksy

… aloitan uuden harrastuksen – tai vähintäänkin haaveilen aloittavani.

… alan miettiä, pitäisikö katsoa Gilmore Girls alusta.

… päätän opetella uudestaan piirtämään. Ja tekemään itse mysliä.

… alan soittaa kotona Joni Mitchelliä, Carole Kingiä ja Carly Simonia.

… päätän lukea enemmän kirjoja ja käydä useammin taidenäyttelyissä.

… unelmoin omistavani ruudullisen bleiserin.

Ja tietysti: potkin lehtikasoja kävellessäni ja haaveilen, että elämä olisi sellaista kuin New Yorkiin sijoittuvissa romanttisissa komedioissa (kuvittelenko vain, mutta eikö niissä olekin aina syksy tai joulu?)

Helsingin syksy on tänä vuonna ollut juuri sellainen, unelmien elokuvasyksy – on ruska, mutta aurinkoista ja lämmintä. Voi käyskennellä puistossa kahvikuppi kädessä ja kahisuttaa kullankeltaisia lehtiä kävellessään. Melkein kuvitella, kuinka koska tahansa nurkan takaa eteen voisi pöllähtää muukalainen, vähän sellainen Hugh Grantin näköinen, joka olisi tietysti kamalan kömpelö ja hupsista niin sitä olisi kahvit rinnuksilla ja puhelinnumero taskussa. (Ei, puhelinnumero olisi kyllä liian arkinen – jotenkin tässä päädyttäisiin läikkyneestä kahvista esimerkiksi tuntemattomien ihmisten häihin tai johonkin runonlausuntailtaan, joka olisi absurdi ja siksi yhdistävä kokemus.)

Öö niin missä olinkaan… Aivan. Tämä syksy. Voi myös käyttää kauniita välikausitakkeja ja pukea niiden kanssa avokkaat eikä siirtyä suoraan kesävaatteista toppatakkiin kuten useimpina syksyinä.

bleiseri (1 of 2) copy.jpg

Tämä syksy on ollut siinäkin mielessä mahtava, että omistan vihdoin ruudullisen bleiserin. Aikani etsin sellaista ja sitten luovutin – bleiseri on vaikea vaate. Joko se on kammottavan kallis tai sitten se näyttää halvalta ja istuu huonosti. Pituus, hartialinja, vyötärö, oversize vai istuva – kaikkien pitää osua juuri oikeaan.

Ainakin jos on ihminen, jolla on pienehkö ulkonäkökompleksi hartioistaan. Kerran teininä olin työhaastattelussa kirjakaupan myyjäksi (täydellinen ammatti New Yorkiin sijoittuvan syksyisen rom-comin henkilöhahmolle, muuten).

Haastattelija kysyi, harrastanko uintia. Ajattelin, että outo kysymys, mutta vastasin ei. Haastattelija sanoi että oli varma että olisin uimari SUURTEN HARTIOIDENI takia ja alkoi voivotella löytyyköhän kirjakauppaketjun työvaatteista tarpeeksi suurta kokoa johon SUURET HARTIANI mahtuisivat kun ne ovat NIIN KOVIN SUURET.

No vittu anteeksi että en ole siro linnunluinen nainen, sanoin kuvitelmissani.

Todellisuudessa vain hymyilin ja nyökkäilin ja kehitin vuosikausiksi kompleksin leveistä hartioistani ja ajattelin että luultavasti kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua koska ihmiset eivät näe kaunista sieluani valtavien hartioideni takaa. Ymmärrätte siis ehkä, miksi suhteeni olkatoppauksiin on ollut hieman haastava.

(Enkä edes saanut sitä työpaikkaa.)

((Kirjakauppaketju meni tosin sittemmin konkurssiin. Karma is a bitch.))

bleiseri (1 of 1)-2.jpg

Anyway… ruudullinen bleiseri löytyi vahingossa, kuten parhailla vaatteilla on tapana. Olen todennut, että kun saa päähänsä ajatuksen jostakin vaatteesta, sellaista ei kannata etsimällä etsiä vaan odottaa, että se tulee itsestään vastaan. Ne väkisin etsityt ostokset eivät koskaan ole juuri sitä mitä haluaisi ja päätyvät aina vuoden päästä kirppikselle – ja etsintä jatkuu taas.

Tämän bleiserin löysin aivan sattumalta kun näin Hietsussa Cilla’s -kaupan ikkunassa penkin, jollaista tiedän ystäväni etsivän. (Olen ystäväpiriini epävirallinen personal shopper ja metsästän kaikille huonekaluja ja ties mitä, jotta minulla olisi hyvä syy selailla nettihuutokauppoja, vaikka omasta kaksiostani loppuivat huoneet kesken.)

Menin ottamaan penkistä kuvan ja siellä se nökötti, -60% rekissä, viimeinen kappale juuri minun koossani. Merkki on tanskalainen Pieszak, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

bleiseri (1 of 1).jpg

Ruudullinen bleiseri, farkut ja ballerinat ovat täydellinen univormu unelmien elokuvasyksyyn.

Farkut ja ballerinat ovat molemmat Arketilta, jonka puoleen käännyn nykyään usein, kun etsin simppeleitä vaatekaapin kulmakiviä. Arketilla on paljon kaikkea sellaista trendikkään rumaa joka näyttää hyvältä kööpenhaminalaisten päällä, mutta niiden sekaan on piilotettu klassisia perusvaatteita, joiden hinta-laatu-suhde on tosi jees. Tykkään myös siitä että vaikka kyseessä onkin ketju, valikoimaan ei koko ajan tule hirveällä syötöllä jotain uutta fast fashion -hengessä.

Näiden perusfarkkujen (regular vyötärö! Ei stretchiä vaan 100% puuvillaa!) ja perusballerinojen lisäksi olen ostanut Arketilta esim. klassistakin klassisemman farkkutakin ja tosi hyvät mustat silkkihousut.

bleiseri1.jpg

Tämän lookin olen pöllinyt suoraan K-draamoista, joista muutenkin saan nykyään suurimman osan tyyli- ja meikki-inspiraatiostani: ruudullinen bleiseri, poolo (korealaiset stylistit tuntuvat to-del-la rakastavan pooloja) ja vyö.

Tästä asusta tulee aina sellainen olo, että I mean business.

bleiseri4.jpg

Astetta rennompina päivinä olen yhdistänyt bleiserin vähän löysempiin farkkuihin ja tennareihin. Valkoiset farkut olen ostanut pari vuotta sitten COSilta. Olen tykästynyt COSin farkkuihin koska niiden mallit sopivat usein jopa meille, joilla on vähän enemmän tavaraa takakontissa. Erityisesti tykkään tuosta barrel leg -mallista.

Tennarit ovat Vejan ja niistä olenkin kirjoittanut aikaisemmin. Laukusta kysytään aina kun se vilahtaa jossain – se on Whistlesiltä ostettu pari vuotta sitten.

Ruudullinen bleiseri on ollut erinomainen lisäys vaatekaappiini, ei vain siksi että se tuntuu sopivan melkein kaiken kanssa, mutta ennen kaikkea siksi että se päällä tunnen eläväni unelmieni elokuvasyksyä.

Ja niin, lopultahan päätös on minun: olenko olkatoppauksissani nainen, jonka hartiat näyttävät leveiltä, vai nainen, joka voi koska tahansa törmätä oman elämänsä Hugh Grantiin?

Ihan itse saa valita, kumpaan uskoo.

(Ja se kirjakaupan rekryäjä saa minun puolestani suksia kuuseen.)

Juttu sisältää affiliate-linkkejä.

Koti Ruoka & juoma

Potagerin ensimmäinen sato

1.10.2020

potager (10 of 11).jpg

Kasvimaan ensimmäinen vuosi meni hyvin.

En ollut mökillä tänä kesänä niin paljon kuin ajattelin. Koronan syytä tämäkin – joku oli koko ajan karanteenissa mökillä ja kaikki oli jotenkin hankalaa, kyl te tiätte. Vain 2020-jutut.

Mutta saatiin kuitenkin kasvimaa rakennettua! Ja kaikkiin kasvilaatikoihin jotain kasvamaan.

potager (3 of 11).jpg

Mökin kasvimaamme on niin kutsuttu potager – sillä viitataan ranskalaistyyliseen keittiöpuutarhaan, jossa kasvatetaan sekä syötäviä asioita että kukkia. Potagerissa hyöty ja estetiikka kulkevat käsi kädessä. Voisi sanoa, että ne ovat yhtä tärkeitä. Ainakin minulle.

Potager voi olla pieni ja simppeli (kuten meidän) tai suuri ja mahtipontinen täynnä huikeita geometrisiä istutuksia. Kuuluisin potager on Aurinkokuninkaalle rakennettu kasvimaa Versailles’n palatsin puutarhassa, eli siitä sitten kunnianhimoisimmille inspiraatiota. (Ludvig XIV oli hyvin mieltynyt tuoreisiin kasviksiin ja erityisesti viikunoihin.)

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Heidi Haapalahden ym. kirjaa Kukkiva kasvimaa potager. Se taitaa olla ainoa suomeksi kirjoitettu kirja aiheesta.

(Puutarhakirjoissa olen huomannut, että vaikka inspiraatiota ja unelmia on ihana ammentaa ulkomaisista kirjoista, niiden vinkeillä ei oikeasti täällä Pohjolan sääoloissa tee kauheasti mitään. Välillä tuntuu jo ruotsalaisten puutarhureiden Insta-tilejä seuratessa että siellä eletään ihan eri ilmastossa! Ja kesällä käydessäni Virossa ihailin monien pihojen ryhmäruusuja sillä silmällä, että moiset vaatisivat kyllä Suomessa jo todellista osaamista.)

Potager toukokuussa. Vasta aloitellaan.

Potager toukokuussa. Vasta aloitellaan.

Isoin onnistumiseni (sen lisäksi että kärräsin ehkä tonnin hiekkaa potagerin pohjaksi) oli potagerin focal point eli jonkinlainen keskipisteen asetelma. Se kuuluu myös potager-estetiikkaan.

Mökin tontti on edellisten asukkaiden jäljiltä täynnä kaikenlaisia

k a s o j a,

jotka kaltaistani harmoniaan pyrkivää oman elämänsä KonMaria tietenkin ärsyttävät. Mutta tällä kertaa niistä oli sentään jotain iloa! Löysin nimittäin nuo focal pointin rakennusmateriaalit kokonaan omasta pihapiiristä: tontilla on useampi salaperäinen tiilikasa, mistä lie projektista tai puretusta rakennuksesta joskus jääneet yli. Myös kaikki ruukut löytyivät ihan omasta takaa.

Nämä kuvat ovat keväältä, kun kaikki oli vielä pientä, matalaa ja vasta istutettua. Focal point on elänyt melkoisen kaaren – krassi räjähti kukkimaan ja kelloköynnös kipusi tukea pitkin kohti taivaita. Nyt krassi on jo kuupahtanut, kesäkukat kadonneet ja kelloköynnös puolestaan saanut kauniin ruskan.

Potager syyskuuussa. Kaikki on jo vähän rähjäistä ja räjähtänyttä.

Potager syyskuuussa. Kaikki on jo vähän rähjäistä ja räjähtänyttä.

Välillä olo on haikea kun ajattelen, miten monta vaihetta missasin puutarhassa kun olin siellä tänä kesänä niin vähän, mutta onneksi tulee uusia kesiä. Puutarha-asioissa sekä turhauttavinta että ihaninta on juuri se, että tässä pelataan pitkän tähtäimen peliä. Puutarhanhoito jos jokin on vastalääke kaikkimullehetinyt-ajatteluun.

Avomaankurkkujen sato oli mainio, silkoherneistä tuli maailman maukkaimpia. Perunaa tuli kivasti, yrtit menestyivät loistavasti. Salaatit menivät auringossa kitkeriksi ja kirvat söivät lehtikaalit ennen kuin itse ehdin.

Semmosta se on puutarhassa: kaikenlaista kylvää ja kokeilee ja jokin onnistuu, jokin ei – ja toisinaan sitä on täysin itseä pienempien mutta ovelampien olentojen armoilla.

Itse kasvatetut kukat pääsivät kaupunkiin.

Itse kasvatetut kukat pääsivät kaupunkiin.

Harjoittelin potagerissa myös leikkokukkien kasvatusta ja nyt olen saanut kaupunkikodissakin nauttia auringonkukista, kosmoksista ja daalioista. Lemppareikseni ovat vähän yllättäen kivunneet kosmokset – ne näyttävät kovin herkkiksiltä mutta kestävät maljakossa todella pitkään kauniina! Niitä on myös helppo kasvattaa suoraan siemenistä.

Olen myös aivan rakastunut daalioihin ja suunnittelen maakellarin rakentamista mökille ihan vain, jotta pääsisin talvettamaan daalioiden juurakoita. (Kaikkein kauneimmat daaliat saa monivuotisista kasveista.)

potager.jpg

Nyt potagerin sato alkaa vedellä viimeisiään. Kahta asiaa riittää yhä: kesäkurpitsaa ja viherminttua.

Niistä olen kehitellyt tällaisen salaatin, jota on viime aikoina tullut tehtyä paljon. Ainekset tähän saa toki kasvimaan sijaan myös lähikaupasta.

Tämä salaaatti on ihanan helppo, yksinkertainen ja raikas, ja sopii lisukkeeksi melkein mille tahansa. Nyt olen tietysti syönyt sitä enimmäkseen sieniruokien kera – raikastaa mukavasti kokonaisuuden, sieniruoat kun tuppaavat usein olemaan melko tuhteja.

kesakurpitsasalaatti (1 of 1).jpg

Kesäkurpitsaa, fetaa ja minttua

(neljälle lisukkeeksi)

2 kesäkurpitsaa
2-3 rkl hyvää neitsytoliiviöljyä
1-2 rkl vaaleaa balsamicoetikkaa
suolaa
mustapippuria
150 g fetajuustoa
muutama kourallinen tuoretta minttua

Pese kesäkurpitsa ja leikkaa se pitkiksi ohuiksi siivuiksi mandoliinilla tai esim. juustohöylällä. Lorauta sekaan öljy ja vaalea balsamico, sekoita, tarkasta maku ja justeeraa tarpeen mukaan. Mausta suolalla ja pippurilla. Murustele päälle feta ja silppua joukkoon minttu.

Ajatuksia Hyvinvointi Kirjat

Ihmisen paikka

28.9.2020

Eilisen löytöjä.

Eilisen löytöjä.

Kuten suunnilleen puoli muuta maailmaa, minäkin olen viime aikoina lukenut Delia Owensin kirjaa Suon villi laulu.

Kirja tarjoiltiin minulle “kasvutarinana, joka on myös murhamysteeri, ja sisältää upeaa luontokuvausta”.

Omasta mielestäni se oli kuitenkin ennen kaikkea kirja yksinäisyydestä.

Kirjan päähenkilö Kya on lapsena suomökkiin hylätty nuori nainen, joka oppii paitsi selviytymään yksin, myös luomaan itselleen oman, runsaan maailman. Kyan elämä on taloudellisesti köyhää mutta muuten rikasta – se täyttyy vuoropuhelulla suon, meren, kasvien ja eläinten kanssa, runoilla, tutkimuksilla ja taiteella.

Kyan oma maailma ja suhde ympäröivään luontoon on kirjassa kauniisti kuvattu. Kya on yhtä lailla osa ympäröivää luontoa kuin simpukat, lokit ja heinänkorret. Mutta siitä huolimatta kirja tuntui sanovan, että kyllä ihmisen paikka on muiden ihmisten luona.

Se on asia, jota ei voi korvata millään. Ei eläimillä tai kasveilla, eikä varsinkaan tavaroilla tai työllä tai menestyksellä tai rahalla. (Ei myöskään WhatsApp-viesteillä ja tykkäyksillä, vaikka sitä kovasti yritämmekin.)

Kirjan lukemisen jälkeen mieleeni on usein hiipinyt tukalalta tuntuva ajatus: olenko oikeastaan itsekin enemmän Kyan kaltainen kuin edes tajuan?

No juu, en elä suomökissä ryynejä keitellen, mutta paljon samaa meissä on – siis sen lisäksi, että molemmat keräilemme sulkia ja simpukankuoria ja juttelemme merelle ja lokeille.

Minäkin pärjään, osaan, selviän, rakennan elämääni ja omaa maailmaani, ympäröin itseni asioilla joita rakastan, ja silti jotain tuntuu aina vain puuttuvan.

Niin paljon kuin saankin ulkoisia muutoksia aikaiseksi, mikään ei varsinaisesti koskaan tunnu muuttuvan. Ehkä siksi, että elämästäni puuttuu jotain niin olennaista, ettei sitä aukkoa voi täyttää millään muulla.

Ei ihan suomökissä, mutta mökillä.

Ei ihan suomökissä, mutta mökillä.

Tähän mennessä olen ehtinyt tarkkailla ihmisiä reilut 30 vuotta. Siinä ajassa olen tehnyt sellaisen havainnon, että kun ihminen jää jostain olennaisesta paitsi, on lähtökohtaisesti kaksi tapaa diilata:

Toiset alkavat jahdata sitä hinnalla millä hyvänsä, uhraavat itsensäkin sitä tavoitellessaan.
Toiset alkavat vähän halveksia koko juttua ja ajatella, että en minä tuollaista edes halua tai ainakaan tarvitse.

Minä ja Kya olemme selkeästi jälkimmäistä kastia. Olen ollut ihan pikkulapsesta asti suorastaan raivokkaan itsenäinen. Olen oppinut ajattelemaan, että muiden ihmisten tarvitseminen on heikkoa, ehkä jopa vähän halveksittavaa. Tiedän nykyään, että se on yksi syy sille miksi olen ollut noin sata vuotta burnoutissa. En pelkästään siksi, etten ole osannut pyytää muiden apua, vaan siksi, että yhteys toisiin ihmisiin on hyvinvoinnille aivan samanlainen välttämättömyys kuin ruoka, vesi ja uni. No, toisin kuin ilman ruokaa, ilman muita ihmisiä pysyy kyllä hengissä, mutta hengissä pysyminen ja hyvinvointi ovat tietysti kaksi eri asiaa.

Tarvitsemme toisia ihmisiä itseisarvona. Emme vain avuksi tai viihteeksi, kertomaan hauskoja juttuja tai auttamaan kauppakassien kantamisessa tai jakamaan vuokraa (vaikka nuokin kaikki asiat kyllä helpottavat taakkaa).

Tarvitsemme muita ihmisiä ihan vain siksi, että olemme ihmisiä. Se on koodattu meihin. Esimerkiksi hermosto rauhoittuu tuttujen ihmisten läheisyydestä ja lempeästä kosketuksesta. Muiden läsnäololla on siis vaikutuksia paitsi mielialaan, myös ihan fyysiseen terveyteen.

Ajattelin ennen, että toiset ihmiset ovat elämässä onnekasta ekstraa, eikä heihin saa liikaa nojata. Olen ihan järjettömän onnellinen siitä, että olen viime vuosina hiffannut tämän – että tarvitsen muita ihmisiä ja että saan tarvita muita ihmisiä. Jos koskaan niin tämän pandemian keskellä se on kirkastunut. Keväällä, kun olin useamman kuukauden tapaamatta ketään, tuntui siltä että teen hidasta, kuihduttavaa kuolemaa.

Aito yhteys muihin ihmisiin on minulle nykyään kaikkein suurin prioriteetti. Nykyään jopa toimin sen mukaan (jee, pienet meitsille!). En enää ikinä aio suistua tilanteeseen, jossa olisi liian kiire tavata ystäviä, tai jossa ihmissuhteet jäisivät muiden tavoitteiden jalkoihin. Näen nykyään minulle tärkeitä ihmisiä melkein joka päivä, ja silloin kun näen, pyrin olemaan oikeasti läsnä.

Ja silti… nyt tänä syksynä olen alkanut miettiä, että ehkä se ei riitä. Ja että ehkä on sittenkin ihan ok ettei se riitä. Ehkä on ihan sallittua ja luonnollista haluta jotain – ei “enemmän”, vaan erilaista. Sitä että saisi oikeasti jakaa elämänsä ja arkensa jonkun tai joidenkin kanssa. (Tämän monellakin tavalla kauniin ja ihanan elämän, jonka rakentamiseen ja luomiseen olen tehnyt niin paljon töitä!) Olla osa jotain isompaa kokonaisuutta.

Jospa se ei sittenkään tarkoita sitä että olisin heikko, tai että en arvostaisi sitä mitä minulla jo on.

Jospa se onkin ihan… normaalia. Inhimillistä.

Eiranranta eilen.

Eiranranta eilen.

Nykyään puhutaan kauheasti siitä, että kaikkien pitäisi tehdä itse itsensä onnelliseksi. En oikein usko, että se on edes mahdollista. Kyllä, on totta että kukaan muu ei voi saada meitä tuntemaan iloa tai rauhaa tai tyytyväisyyttä tai onnea, jos emme löydä niitä tunteita itse itsestämme. Mutta en myöskään usko, että voimme olla hyvinvoivia ja onnellisia ilman – aika merkittävääkin – panosta muilta ihmisiltä.

Olen tottunut ajattelemaan, että on kiellettyä tai vähintäänkin heikkoa haluta rakkautta tai hyväksyntää. Varmaan siksi olen myös usein ajautunut ihmissuhteisiin, joissa olen oikeasti ollut tosi yksin. Tuntuu epämukavalta myöntää itselleen, että kaipaa – syvästi – jotain, mitä on tottunut pitämään mahdottomuutena. Asiana, joka kuuluu muille mutta ei jostain syystä minulle.

Ja kuitenkin: rakkaus, hyväksyntä, johonkin kuuluminen – onko inhimillisempää tarvetta? Ajatusta on ollut vaikea myöntää edes itselleni, mutta viime viikolla sanoin sen ääneen ystävälleni. Hän vastasi siis mä tiedän just mitä sä tarkotat, mulla on toi ihan sama ajatus ja harhaluulo. (Voi tätä pärjääjien kansaa.)

Yllätin nyt itsenikin kirjoittamalla aiheesta, koska sen myöntäminen edelleen vähän hävettää. (Ja tietysti: juuri siksi siitä pitää kirjoittaa – sen jos jonkin opin omaa kirjaani kirjoittaessani, heh.)

Mutta jos minä ja ystäväni ajattelemme näin, varmasti myös joku muu siellä ruutujen toisella puolella tuntee samoin. Ehkä monikin.

Ehkä on siis aika antaa itselleen lupa haluta, toivoa, odottaa elämältä vähän enemmän – tai ainakin jotain muuta. Haaveilla jostain sellaisesta, mikä on tähän asti tuntunut kielletyltä. Tai mahdottomalta. Tai liian hyvältä ollakseen totta.

Ajatus ei pälkähtänyt mieleeni suurena halolla päähän -oivalluksena. Pikemminkin se on tehnyt jo pidempään tuloaan, hitaasti hiipien. Odotellut, että olen sille valmis.

En tiedä olenko, mutta totuttelen ajatukseen.

Annan sille mahdollisuuden.