Vuodet vaihtuvat ja Bulevardin lehmuksissa on taas uusi vuosirengas, mutta jotkin asiat eivät ikinä muutu. Ainakaan syksyissä.
Nimittäin joka ikinen syksy
… aloitan uuden harrastuksen – tai vähintäänkin haaveilen aloittavani.
… alan miettiä, pitäisikö katsoa Gilmore Girls alusta.
… päätän opetella uudestaan piirtämään. Ja tekemään itse mysliä.
… alan soittaa kotona Joni Mitchelliä, Carole Kingiä ja Carly Simonia.
… päätän lukea enemmän kirjoja ja käydä useammin taidenäyttelyissä.
… unelmoin omistavani ruudullisen bleiserin.
Ja tietysti: potkin lehtikasoja kävellessäni ja haaveilen, että elämä olisi sellaista kuin New Yorkiin sijoittuvissa romanttisissa komedioissa (kuvittelenko vain, mutta eikö niissä olekin aina syksy tai joulu?)
Helsingin syksy on tänä vuonna ollut juuri sellainen, unelmien elokuvasyksy – on ruska, mutta aurinkoista ja lämmintä. Voi käyskennellä puistossa kahvikuppi kädessä ja kahisuttaa kullankeltaisia lehtiä kävellessään. Melkein kuvitella, kuinka koska tahansa nurkan takaa eteen voisi pöllähtää muukalainen, vähän sellainen Hugh Grantin näköinen, joka olisi tietysti kamalan kömpelö ja hupsista niin sitä olisi kahvit rinnuksilla ja puhelinnumero taskussa. (Ei, puhelinnumero olisi kyllä liian arkinen – jotenkin tässä päädyttäisiin läikkyneestä kahvista esimerkiksi tuntemattomien ihmisten häihin tai johonkin runonlausuntailtaan, joka olisi absurdi ja siksi yhdistävä kokemus.)
Öö niin missä olinkaan… Aivan. Tämä syksy. Voi myös käyttää kauniita välikausitakkeja ja pukea niiden kanssa avokkaat eikä siirtyä suoraan kesävaatteista toppatakkiin kuten useimpina syksyinä.
Tämä syksy on ollut siinäkin mielessä mahtava, että omistan vihdoin ruudullisen bleiserin. Aikani etsin sellaista ja sitten luovutin – bleiseri on vaikea vaate. Joko se on kammottavan kallis tai sitten se näyttää halvalta ja istuu huonosti. Pituus, hartialinja, vyötärö, oversize vai istuva – kaikkien pitää osua juuri oikeaan.
Ainakin jos on ihminen, jolla on pienehkö ulkonäkökompleksi hartioistaan. Kerran teininä olin työhaastattelussa kirjakaupan myyjäksi (täydellinen ammatti New Yorkiin sijoittuvan syksyisen rom-comin henkilöhahmolle, muuten).
Haastattelija kysyi, harrastanko uintia. Ajattelin, että outo kysymys, mutta vastasin ei. Haastattelija sanoi että oli varma että olisin uimari SUURTEN HARTIOIDENI takia ja alkoi voivotella löytyyköhän kirjakauppaketjun työvaatteista tarpeeksi suurta kokoa johon SUURET HARTIANI mahtuisivat kun ne ovat NIIN KOVIN SUURET.
No vittu anteeksi että en ole siro linnunluinen nainen, sanoin kuvitelmissani.
Todellisuudessa vain hymyilin ja nyökkäilin ja kehitin vuosikausiksi kompleksin leveistä hartioistani ja ajattelin että luultavasti kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua koska ihmiset eivät näe kaunista sieluani valtavien hartioideni takaa. Ymmärrätte siis ehkä, miksi suhteeni olkatoppauksiin on ollut hieman haastava.
(Enkä edes saanut sitä työpaikkaa.)
((Kirjakauppaketju meni tosin sittemmin konkurssiin. Karma is a bitch.))
Anyway… ruudullinen bleiseri löytyi vahingossa, kuten parhailla vaatteilla on tapana. Olen todennut, että kun saa päähänsä ajatuksen jostakin vaatteesta, sellaista ei kannata etsimällä etsiä vaan odottaa, että se tulee itsestään vastaan. Ne väkisin etsityt ostokset eivät koskaan ole juuri sitä mitä haluaisi ja päätyvät aina vuoden päästä kirppikselle – ja etsintä jatkuu taas.
Tämän bleiserin löysin aivan sattumalta kun näin Hietsussa Cilla’s -kaupan ikkunassa penkin, jollaista tiedän ystäväni etsivän. (Olen ystäväpiriini epävirallinen personal shopper ja metsästän kaikille huonekaluja ja ties mitä, jotta minulla olisi hyvä syy selailla nettihuutokauppoja, vaikka omasta kaksiostani loppuivat huoneet kesken.)
Menin ottamaan penkistä kuvan ja siellä se nökötti, -60% rekissä, viimeinen kappale juuri minun koossani. Merkki on tanskalainen Pieszak, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan.
Ruudullinen bleiseri, farkut ja ballerinat ovat täydellinen univormu unelmien elokuvasyksyyn.
Farkut ja ballerinat ovat molemmat Arketilta, jonka puoleen käännyn nykyään usein, kun etsin simppeleitä vaatekaapin kulmakiviä. Arketilla on paljon kaikkea sellaista trendikkään rumaa joka näyttää hyvältä kööpenhaminalaisten päällä, mutta niiden sekaan on piilotettu klassisia perusvaatteita, joiden hinta-laatu-suhde on tosi jees. Tykkään myös siitä että vaikka kyseessä onkin ketju, valikoimaan ei koko ajan tule hirveällä syötöllä jotain uutta fast fashion -hengessä.
Näiden perusfarkkujen (regular vyötärö! Ei stretchiä vaan 100% puuvillaa!) ja perusballerinojen lisäksi olen ostanut Arketilta esim. klassistakin klassisemman farkkutakin ja tosi hyvät mustat silkkihousut.
Tämän lookin olen pöllinyt suoraan K-draamoista, joista muutenkin saan nykyään suurimman osan tyyli- ja meikki-inspiraatiostani: ruudullinen bleiseri, poolo (korealaiset stylistit tuntuvat to-del-la rakastavan pooloja) ja vyö.
Tästä asusta tulee aina sellainen olo, että I mean business.
Astetta rennompina päivinä olen yhdistänyt bleiserin vähän löysempiin farkkuihin ja tennareihin. Valkoiset farkut olen ostanut pari vuotta sitten COSilta. Olen tykästynyt COSin farkkuihin koska niiden mallit sopivat usein jopa meille, joilla on vähän enemmän tavaraa takakontissa. Erityisesti tykkään tuosta barrel leg -mallista.
Tennarit ovat Vejan ja niistä olenkin kirjoittanut aikaisemmin. Laukusta kysytään aina kun se vilahtaa jossain – se on Whistlesiltä ostettu pari vuotta sitten.
Ruudullinen bleiseri on ollut erinomainen lisäys vaatekaappiini, ei vain siksi että se tuntuu sopivan melkein kaiken kanssa, mutta ennen kaikkea siksi että se päällä tunnen eläväni unelmieni elokuvasyksyä.
Ja niin, lopultahan päätös on minun: olenko olkatoppauksissani nainen, jonka hartiat näyttävät leveiltä, vai nainen, joka voi koska tahansa törmätä oman elämänsä Hugh Grantiin?
Ihan itse saa valita, kumpaan uskoo.
(Ja se kirjakaupan rekryäjä saa minun puolestani suksia kuuseen.)
