Ajatuksia Hyvinvointi

Yksi mullistava kysymys

16.10.2020

5F5BCB8F-F788-41E0-A8CE-D9DBFD259B1E-1C936A48-D760-45E9-AE66-F44409216D08.JPG

Lokakuuni teema on self care. Siksi istuin vähän aikaa sitten kylpyammeessa katsomassa kökköä vakoojaelokuvaa.

(Uskomatonta kyllä, tämä ei ole syy sille miksi läppärini on tällä hetkellä huollossa vesivahingon takia. Vuosikausia olen tuijottanut läppäriltä elokuvia kylpyammeessa ja lopulta surkea arkinen vesilasi koituu sen kohtaloksi!)

Self care on muotisana, joka voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain. Itselleni siinä on ennen kaikkea kyse yhdestä kysymyksestä:

Mitä minä tarvitsen juuri nyt?

En muista, kuka alunperin kysyi minulta tuon kysymyksen, mutta se mullisti maailmani.

En ollut oikein koskaan ajatellut, mitä minä tarvitsen. Mitä väliä? Onko ylipäätään ok, että on tarpeita? Eikö silloin ole needy ja rasittava?

Kysymyksen voi ajatella monella eri tavalla:

Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Siis minä. Eivät muut ihmiset tai jokin ihanneversio minusta, joka on aina ihanfinekiittikysymästä. 

Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Se mitä oikeasti tarvitsen on harvoin sama asia kuin se, mitä ajattelen, että minun pitäisi nyt tehdä. Ja joskus se mitä tarvitsen on täysi vastakohta sille mitä haluan. (Tosin jokaisen mielihalun ja mieliteon takaakin löytyy aina tarve, kun vähän kaivelee. Eikö olekin ällistyttävää tämä homma?)

Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Mitä sellaista voisin suoda itselleni, joka tekisi elämästä JUST NYT hiukan helpompaa tai miellyttävämpää? N y t, ei viikonloppuna tai vuoden päästä tai sitten kun Tämä Homma On Eka Saatu Valmiiksi tai sitten kun olen saavuttanut elämässäni asiat x, y ja z ja maapallolla vallitsee rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Useimpina päivinä tarvitsen pienen happihyppelyn kesken päivän.

Useimpina päivinä tarvitsen pienen happihyppelyn kesken päivän.

Se että pysähtyy kysymään itseltään tuon kysymyksen, on valtava asia. Se, että uskaltaa vastata siihen rehellisesti, on jo melkein taikuutta. Joskus omia tarpeitaan on nimittäin hirveän vaikea myöntää edes itselleen.

Mitä minä tarvitsen juuri nyt? 

Vastaukset kysymykseen ovat kiehtovia. Joskus niissä on kyse valtavan suurista asioista. Tarvitsen apua. Tarvitsen tunteen siitä, että joku tajuaa. Tarvitsen varmuuden siitä, että en ole yksin maailmassa.

Ja joskus tosi pieniä. Tarvitsen sitä, että nousen nyt minuutiksi tästä tuolilta ja ravistelen hartioita. Yhtenä päivänä jokin ääni syvällä sisimmässäni sanoi, että tarvitsen Lidlin paistopisteen kaurasydänsämpylän. Kävin ostamassa sellaisen enempiä kyselemättä.

Homman salaisuus on se, että olipa tarve pieni tai suuri, sen ottaa tosissaan.

Aina ei voi saada juuri sitä, mitä oikeasti tarvitsisi, mutta aina voi antaa itselleen edes jotain sinne päin. Yhtenä päivänä ajattelin, että haluan halata Scottie Pippeniä. Jos ei voi saada halausta Scottie Pippeniltä, niin ehkä voi halata ystävää. Jos ei voi halata ystävää, voi halata koiraa. Jos ei voi halata koiraa, voi halata itseään. Paitsi jos ei ole käsivarsia, mutta optimistina uskon että sekin on jotenkin järjestettävissä.

(Kontekstiksi tälle oudolle mieliteolle: Katsoin viime kuussa The Last Dance -dokkarisarjan – iso suositus – ja huomasin että sykkeeni laski aina, kun Scottie Pippen ilmestyi ruutuun puhumaan sillä syvällä, rauhallisella äänellään. Olen maininnut tästä parille ystävälleni ja heillä oli ihan sama kokemus. Toissa viikolla käyttämääni meditaatiosovellukseen ilmestyi iltasatu, jossa Scottie Pippen lukee ääneen koripallon historiaa. Luulen, että Scottie Pippenin hermostoa rauhoittava vaikutus on siis globaali ilmiö myös oman ystäväpiirini ulkopuolella. Scottie Pippen, kaikkien stressaantuneiden kaupunkilaisten sankari, Jumala sinua siunatkoon!)

Tarvitsen aina: puita ja kauneutta.

Tarvitsen aina: puita ja kauneutta.

Vaikka tiedän tämän kysymyksen mullistavuuden, saattaa mennä viikkoja kun en muista kysyä sitä itseltäni. Joskus meni vuosia, joten sikäli edistystä on ilmassa.

Lokakuun alussa hahmottelin suunnitelmia alkavalle kuukaudelle, ja koska luvassa on kovasti tekemistä ja kaikkea jännää mutta potentiaalisesti kuluttavaa, tiesin tarvitsevani paljon self carea sen kaiken vastapainoksi.

Päätin, että kysyn itseltäni lokakuussa joka päivä tuon kysymyksen. Mieluiten monta kertaa päivässä. Mieluiten aina, kun vain suinkin muistan.

Ehkä siksi olen tässä kuussa voinut paremmin kuin pitkään aikaan.

Olen käynyt joogassa ja kävelyllä, soitellut ystäville, halaillut pidempään niitä joita korona-aikana voi halata, juonut enemmän vettä ja muistanut hengittää rintakehän sijaan vatsaan.

Olen käynyt vessassa kesken joogatunnin (ennenkuulumatonta!). Jo kahdesti kuntosalilla olen kysynyt voiko avoimen ikkunan sulkea (normaalisti olisin vain purrut hammasta ja palellut).

Perustarve: säännöllinen laatuaika sohvan ja kirjan kanssa.

Perustarve: säännöllinen laatuaika sohvan ja kirjan kanssa.

Olen myös, kuten todettua, katsonut vakoojaelokuvia kylpyammeessa (tämä oli jostain syvältä kumpuava vastaus yhtenä iltana, kun kysyin mitä todella tarvitsen juuri nyt). Olen liittynyt jäseneksi nyrkkeilysalille. Ja syönyt suklaata, laulanut täysiä Whitney Houstonin vanhojen biisien mukana, juonut punaviiniä ja nipistänyt parina iltana nukkumaanmenoajoista, koska on ollut hyvä juttu kesken.

P.S. Ekstravinkki! Kysymyksen voi esittää myös toiselle. Mitä sinä tarvitset juuri nyt? on aika game changer kun joku jurnuttaa, kiukuttelee, riehuu tai on epätoivoinen. Ja joskus silloinkin, kun toinen on ihan rauhallinen ja hyvällä tuulella. Koska kaikki tykkäävät siitä, että joku joskus huomioi.

Pliis – ole se tyyppi myös itsellesi.

Ajatuksia Kirjat

Ikkunoiden takana

12.10.2020

Kaupallinen yhteistyö: Werner Söderström

Erään ikkunan takana vietettiin viikonloppua näin. Voitte kaivella minut esiin sohvanraosta kevään tullen, jos käy niin että uppoan sinne koko loppuvuodeksi.

Erään ikkunan takana vietettiin viikonloppua näin. Voitte kaivella minut esiin sohvanraosta kevään tullen, jos käy niin että uppoan sinne koko loppuvuodeksi.

Niin kauan kuin muistan, pimeinä iltoina ikkunoista kajastava valo on ruokkinut mielikuvitustani. Mietin jo lapsena talojen ohi kulkiessani, keitä ovat ne ihmiset noiden ikkunoiden takana, millaista elämää siellä mahdetaan elää?

Yläasteikäisenä, kun aloin ajaa bussilla itsekseni Helsingin keskustaan, menin usein ihan vain istuskelemaan Lasipalatsin kahvilan ikkunapöytään. Jaksoin olla siellä tuntikausia, ryystämässä jäähtynyttä lattea, tuijottamassa ohi käveleviä ihmisiä. Taas mietin: keitä nuo ihmiset ovat, ja millaista heidän elämänsä on?

Ja edelleen aikuisena minua kiehtoo kaikkein eniten maailmassa se, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Ilo, unelmat, suru, kipu, kaipaus, rakkaus. The human experience.

Mikään ei liikuta tai palkitse yhtä paljon kuin ne hetket, kun tuon kokemuksen saa jakaa toisen ihmisen kanssa, olipa hän tuttu tai tuntematon. Vaikka vain ohikiitävän hetken verran.

Asun kaupungissa, joten kohtaan päiväni aikana kymmeniä ellen satoja ihmisiä. Tuntuu hassulta, etten tiedä heistä mitään. Ja kuitenkin tiedän: tiedän että jokaisella on unelmia ja pelkoja. Jokainen kaipaa jotain. Jokaisen elämässä on tragedia tai pari.

Joskus huomaan miettiväni sitä, kun katson toimistossa läppäriään naputtavaa konsulttia tai lähikauppani oven edessä räkiviä teinejä. Mikähän noiden suurin unelma on? Mikähän hänen pahin pelkonsa on? Silloin tunnen hellyyttä. Heitä, ja sitä kautta salakavalasti itseänikin kohtaan. Kaikkia meitä, jotka jaamme tämän ihmisenä olemisen kokemuksen. Sehän ei nimittäin ole lainkaan helppoa, ja täällä me vain painelemme eteenpäin ja yritämme parhaamme.

Huomaan myös, että mitä useammin muistan ajatella näin, sitä vähemmän ihmiset – jopa huonosti käyttäytyvät ihmiset – minua ärsyttävät. Viimeksi tänään pyörittelin silmiäni kahvilassa toiselle asiakkaalle, joka lompsi ovesta sisään ja karjaisi FLAT WHITE! Ei tervehdystä, ei kiitosta.

Sitten muistutin itseäni, että en tiedä tuon ihmisen elämästä mitään. Ehkä hän on juuri saanut kuulla kauheita uutisia ja kävellyt sisään ensimmäisestä ovesta, joka sattui kohdalle harhauttaakseen itseään maitokahvilla, koska ei tiedä mitä muutakaan tehdä. Ehkä hänellä on äärimmäisen harvinainen aivosairaus, joka fyysisesti estää hänen suutaan muodostamasta sanaa kiitos. Eihän sitä koskaan tiedä. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, Ian Mclarenin sanoin.

Kirjailijoista en tiedä toista joka tavoittaisi tämän asian yhtä hienosti kuin Elizabeth Strout. Strout osaa sanoittaa ihmisenä olemista jotenkin niin uskomattoman terävällä ja kirkkaalla tavalla.

Stroutin kirjoissa kulkee aina jollain tavalla ajatus siitä, että emme voi koskaan tietää, mitä jonkun toisen elämässä on meneillään. Mitä kaikkea oikeastaan kätkeytyy siihen, jota kutsumme nimellä ihan tavallinen elämä.

pikkukaupungintytto2.JPG

Stroutin kirjoissa on aina läsnä jonkinlainen kaipaus ja melankolia, ja kuitenkin myös toivo ja pienten arkisten hetkien kauneus. Pidän Stroutin kirjoista kovasti, mutta tämä Pikkukaupungin tyttö oli nyt kyllä suosikkini kaikista lukemistani. Kyseessä on itse asiassa Stroutin esikoisromaani, mutta se on julkaistu tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa.

Kuten kaikki Stroutin kirjat, myös Pikkukaupungin tyttö sijoittuu uusienglantilaiseen pikkukaupunkiin, tulkintani mukaan ehkä 60- tai 70-luvulle. Se kertoo yksinhuoltajaäiti Isabellesta ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä Amysta, yhdestä vuodesta jolloin pikkukaupunkia vavisuttaa sekä nuoren tytön katoaminen että Amyn suhde matematiikanopettajaansa.

Skandaaleista huolimatta kaiken keskiössä ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet, niin äidin ja tyttären välinen suhde kuin Isabellen kaipuu luoda suhteita muihinkin ihmisiin kuin tyttäreensä.

Stroutille tyypillisesti kirja kertoo päähenkilöiden lisäksi myös muista kaupungin asukkaista, ja tässäkin kirjassa on monta loistavaa sivuhahmoa. Itse rakastuin Paksu-Beviin ja kiroilevaan Stacyyn. (Ja lopulta myös Dottieen, joka saattoi tulla tai olla tulematta ufojen kaappaamaksi.)

Kirjoitin omassa kirjassani siitä kuinka mikään ei ole mielestäni arvokkaampaa tai merkityksellisempää kuin se että olemme olemassa toisillemme, näyttäydymme toisillemme ihminen ihmiselle. Minusta Pikkukaupungin tytössä oli kyse juuri siitä. Strout sanoittaa asian niin, niin hienosti, kaikessa arkisen pienessä suuruudessaan.

Kuinka suurista asioista lopulta onkaan kyse ihan tavallisissa hetkissä.

***

Muita Elizabeth Stroutilta suomennettuja teoksia (joita kaikkia suosittelen):

Nimeni on Lucy Barton

Kaikki on mahdollista (jatko-osa Lucy Bartonille)

Olive Kitteridge

Ajatuksia

Ihminen jolle tapahtuu ihania asioita

9.10.2020

kukkaset2.jpg

Pari päivää sitten tullessani kotiin rappukäytävässä ulko-oveni edessä odotti kukkalähetys.

En tiennyt mistä se oli ja miksi, ja päätin, ettei sillä oikeastaan ole edes väliä. Olennaista on se, että juuri nyt, just tässä hetkessä, olen ihminen, joka löytää ovensa takaa kukkalähetyksen. Ihan kuin elokuvissa!

Vuonna 2020 elämä on tuntunut ajoittain tosi vaikealta. Olen välillä ollut epätoivon syövereissä, melkein yhtä pahoissa kuin pahimpina uupumuskausinani. Ja tiedän, että se on aivan normaalia tällaisessa tilanteessa. En soimaa siitä itseäni.

Mutta. Ilahduin kukista aivan valtavasti ja mietin, että ihanaa kun kerrankin tapahtuu jotain ihanaa ja yllättävää.

Sitten havahduin omiin ajatuksiini. Miten niin “kerrankin”? Hetkonen, madame Kolu – missä vaiheessa lakkasitte olemasta ihminen, jolle tapahtuu ihania asioita?

Missä vaiheessa aloin suhtautua elämään niin, että ihanat jutut ja hauskat sattumukset ovat poikkeus?

Sehän ei ole ollenkaan se, mihin pohjimmiltani uskon. Mihin haluan uskoa.

Jo vuosia, vuosia sitten päätin, että sanoivatpa muut mitä tahansa, minulle maailma on pohjimmiltaan kaunis paikka. Paikka, jossa milloin tahansa voi tapahtua jotain hyvää. Jos joku haluaa uskoa muuta, se on hänen oikeutensa – minä valitsen uskoa näin. Kumpikin meistä on oikeassa, toisella on vaan ehkä vähän kivempaa.

Jossain vaiheessa olen kai vain antanut tämän vuoden lannistaa itseni. (Jälleen – ymmärrettävää.)

Mutta voihan sitä elää keskellä globaalia pandemiaa ja taloudellista epävarmuutta ja painajaismaisia uutisotsikoita ja terveyshaasteita ja silti olla ihminen, jolle tapahtuu (myös) ihania asioita. Todistetusti sellaista tapahtuu maailmassa koko ajan – kaikkea ihanaa, kaikesta huolimatta.

Päätin, että tästedes aion taas olla ihminen, jolle tapahtuu ihania asioita.

Ajattelin sitä aina, kun mitä tahansa hauskaksi tai ihanaksi luokiteltavaa tapahtui, vaikka se olisi miten pientä. (Ja useimmitenhan se on pientä, jotain sellaista mitä joku muu pitäisi niin pienenä että siitä innostuminen on suorastaan typerää. Mutta ei anneta mieleltään köyhien ihmisten määritellä asioiden arvoa.)

Ja aina kun katseeni osui siihen kukkakimppuun, sanoin itselleni: olen ihminen, jolle tapahtuu kaikkea hauskaa ja ihanaa ja yllättävää.

Ja arvatkaa mitä tänä aamuna oveni takana oli?

Kukka- ja ilmapallolähetys.

kukkaset (1 of 1).jpg