Kaupallinen yhteistyö Iittala
Pakkasta on kymmenen astetta, mutta ilmassa on jo ihan erilainen tuntu.
Tolkun suomalainen minussa sanoo noh noh, eipä nyt mennä asioiden edelle.
Hurlumhei-optimisti minussa sanoo kevät.
Ei tietenkään vielä oikeasti, mutta se keväässä onkin ihaninta: se koittaa syömmes paljon aikaisemmin kuin ulkona.
En muista paljoakaan biologiantunneilta, mutta voisin kuvitella että pinnan alla tapahtuu jo. Liikehdintää jo kauan ennen kuin ihmissilmä huomaa, että kas: kevät.
Minusta tuntuu ihan samalta. Ei vielä oikeasti kevät, mutta liikehdintää.
Hissuksiin sitä vaan alkaa huomata itsessään muutoksia. Yhtäkkiä tekee mieli siivota keittiön ruokakomerot ja käydä kaapit läpi. Pari päivää sitten laitoin soimaan soittolistani viime keväältä. Tiedättehän miten musiikki (ja tuoksut!) voivat teleportata hetkessä joihinkin menneisiin fiiliksiin? Ilokseni huomasin, että vaikka viime kevät oli monin tavoin vaikea silloin vielä uuden koronatilanteen takia, soittolista ei tuonut mieleen eristyneisyyttä ja ahdistusta, vaan ne päivät kun juoksin aurinkoista Eiranrantaa samat kappaleet kuulokkeissa.
Ehkä se kertoo kevään taiasta – keväällä valo voittaa, aina ja kaiken.
Kummallinen mutta varma kevään merkki itsessä: koko ajan on jano! Kai se on sitä, että asiat alkavat virrata – kevät tuli lumi suli puro sanoi puli puli batmaaaaan.
Tekee mieli tuulettaa, kotinurkkia ja omia ajatuksia. Molemmat tuntuvat pitkän talven jälkeen vähän tunkkaisilta.
Ja silti, kaikenlaisten pölykoirien paljastuessakin kotonakin sen aistii – miten siellä on ihan erilainen fiilis kuin vielä muutama viikko sitten. Huoneisiin on yhtäkkiä muuttanut tervetullut vieras nimeltä valo.
Itselleni tämä kevättalvi on aina sellaista aikaa, kun rakastun uudelleen kotiini. Kaipa se on sitä kun näkee tutun ja rakkaan paikan kirjaimellisesti uudessa valossa.
Ja toisaalta uuden innon ja ihastumisen myötä tulee aina myös himo laittaa vähän paikkoja kuntoon, tehdä kodista vieläkin viihtyisämpi ja toimivampi.
Viime viikolla sain vihdoin kahden vuoden jahkailun jälkeen aikaiseksi tilata makkariin verhokiskot ja niille asentajan.
Milloinkahan saisin kehystettyä kolme vuotta sitten hankkimani grafiikanlehdet? Ehkä tämä kevät on se kevät.
Kotonakin alkaa tehdä mieli keventää kerroksia. Vaihdoin olkkarin paksun villamaton kevyeen vaaleaan puuvillamattoon. Se tuntui ihan samalta kuin se, kun vihdoin vaihtaa sen Michelin-ukkopalttoon johonkin vähän kevyempään.
Muitakin pieniä muutoksia olen tehnyt ihan vain vaihtelun ilosta – hankin esimerkiksi elämäni ensimmäisen pöytäliinan! Sillä saa ruokailutilaan halutessaan ihan eri fiiliksen.
Selkein lähestyvän kevään merkki on kuitenkin se, että alan kaivata ja himoita värejä ympärilleni. Kauniiden kevätvaatteiden hypistely tuntuu ihan pieneltä toivoa herättävältä lomalta. Michelin-ukkotakissa ja talvisaapikkaissa, naama talven harmaannuttamana pohdiskelen, osaisinko pukeutua punaiseen tai oranssiin. Se on ihana ajatus.
Kotiin tekee mieli kantaa kaikkea värikästä: kukkia kaikissa sävyissä, hedelmiä suurina röykkiöinä. Niitä ei tietenkään piiloteta jääkaappiin katseilta, vaan ne saavat tuoda pöydille väriä.
Pikkusitrusen kohdalla viedään viimeisiä, alkavat olla jo aika kuivakoita. Mutta se ihanuus on sesonkihedelmissä ja -kukissa, että kun yhden aika on ohi, jotain muuta ihanaa on jo tulossa tilalle. Tällä hetkellä nautin tietenkin täysillä tulppaaneista. Niiden jälkeen onkin jo jaloleinikkien vuoro, ensimmäiset olen jo bongannut.
Sisustuksen isoissa linjoissa pysyttelen neutraaleissa sävyissä. Joskus ajattelen, että haluaisin olla sellainen jännittävä värikkäässä kodissa asuva ihminen, mutta monen yrityksen ja erehdyksen myötä olen huomannut että se vain en ole minä. Kaikkialla muualla rakastan värejä, mutta kodilta kaipaan rauhallista ja harmonista tunnelmaa, joka auttaa palautumaan kaupungin hälinästä ja visuaalisesta tykityksestä.
Mutta värejä on silti saatava, varsinkin pitkän ja pimeän talven jälkeen. Tuon niitä kotiin pieninä purskahduksina – kukat, hedelmät, astiat, maljakot. Olen jopa harkinnut keltaista sohvatyynyä…
Viimeisimpänä kotiini on muuttanut itselleni ihan uudenlainen väri: mystinen ja jännittävä ametisti. Kaupunkikotiani somistaa nyt Aalto-sarjan iso maljakko ametistin sävyssä. Keltainen on lempivärini, ja kuviksentunneilta muistan että se on violetin vastaväri. Ametistin värinen maljakko sopiikin mielestäni ekstrakauniisti keltaisten kukkien pariksi.
Muista ihastuttavista keltaisista kukista nyt on esimerkiksi mimosan sesonki, mutta harmikseni en ole vielä osunut kukkakauppaan samaan aikaan sen kanssa.
Mökille olen kerännyt Oiva Toikan Frutta-sarjaa, ja nämä ametistin väriset osat odottelevat pääsyään osaksi mökin kokoelmaa. Ametistin sävyissä on tehty joitakin osia myös esim. Essence- ja Kastehelmi-sarjoihin.
En ikinä kyllästy ihastelemaan värikkäitä varjoja, joita läpivärjätty lasi luo seiniin ja pöydän pintaan. (Nekin ovat muuten merkki keväästä! Talvella asunnossani ei ole riittävästi aurinkoa moiseen varjoshowhun.)
Ametisti on Iittalan 140-vuotisjuhlavuoden vuosiväri. 140 vuotta on aika kunnioitettava ikä kenelle tahansa. Ja ajatelkaapa: Aalto-maljakonkin suunnittelemisesta tulee tänä vuonna täyteen 85 vuotta.
Ja täällä se edelleenkin koristaa uutuutena minun kotiani ja tuntuu niin raikkaalta edelleen.
Alan aina kevään kynnyksellä janota kaikkea vihreää. Voisin syödä loputtomiin salaatteja, ja alan yhtäkkiä surrutella aamuisin jopa vihersmoothieita! Koska edelleen on kylmä, ei tietenkään lämpimän ruoan sijasta, vaan sen lisäksi.
Sorrun aina smoothieissa kilpavarusteluun eli yritän tuupata niihin kaiken mikä on terveellistä, minkä seurauksena ne tietysti näyttävät kuravelliltä ja maistuvatkin siltä. Nyt olen hillinnyt itseni ja teen päivittäin saman simppelin smoothien: pakastemangoa, sitruunaa, lehtikaalia, parsakaalisilmusalaattia ja vettä. Lasillinen suorastaan kuhisee elämänenergiaa!
Tällä hetkellä sesongissa on ehdoton lempisalaattini eli sydänsalaatti. Hyvän kastikkeen kera voisin syödä sitä loputtomiin. Yleensä ihan sellaisenaan, mutta joskus saatan sekoittaa joukkoon ihan ohueksi viipaloitua fenkolia, porkkanaa ja retiisiä.
Viime aikoina olen tehnyt eräänlaista raikkaampaa muunnelmaa rakkaasta sinappivinegretistäni: tähän tulee raikastuksena kreikkalaista jugurttia.
Tee kerralla isompi satsi ja nauti kevään vihreiden kanssa vaikka joka päivä!
Sitruuna-jugurttivinegretti
1 dl kreikkalaista/turkkilaista jugurttia
1/2 dl dijon-sinappia
1/2 dl oliiviöljyä
1-2 rkl hunajaa (tai maun mukaan enemmänkin)
puolikkaan sitruunan mehu (viimeistä tippaa myöten!)
2 rkl omenaviinietikkaa
suolaa
mustapippuria
Sekoita kaikki ainekset keskenään. Testaa maku. Jos pidät ärhäkämmästä, lisää sinappia. Jos pidät kirpakammasta, lisää etikkaa tai sitruunaa. Jos kaipaat makeampaa, lisää hunajaa.
Tämä hauska ja varsin persoonallinen kannu on Kartio-sarjan uusin tulokas, tosin sekin on Kaj Franckin designia vuodelta 1955. Suurin osa ahkerimmin käytetyistä arkiastioistani on Raami-sarjaa, ja tämä kannu sopii mielestäni ihan erityisen hyvin niiden pariksi.
Tummanharmaa on ametistin ohella toinen Iittalan tämän vuoden uutuusväreistä. Näissä kuvissa sama sävy on Kastehelmi-kulhossa ja lautasissa.
Jos tänä vuonna pätevät samat lait kuin aikaisempina, tänäkään vuonna kevät ei ehdi tulla ennen kuin sen odottajilta uhkaa loppua kärsivällisyys. Siksi onkin ihanaa, että ennen sitä kevään voi jo tuoda kotiin, missä lämmitys pelittää vuodenajasta huolimatta.
Viime syksynä, kun pandemia sen kuin jatkui jatkumistaan, omat nurkat alkoivat jo tuntua melkoisen nähdyiltä, mutta lisääntyvän valon myötä koti tuntuu taas ihan uudelta ja jaksan jälleen innostua. Helmikuu on ollut itselleni poikkeuksellisen kiireinen ja kaiken tohottamisen vastapainoksi olen nauttinut viime aikoina kaikista eniten tästä – että saa ihan vain fiilistellä kotia ja kotona olemista.
Pysähtyä kiireenkin keskellä välillä kauniiden yksityiskohtien ja inspiroivien värien äärelle, unohtua tuijottelemaan auringon seinille luomia valoläiskiä.
Ne kaikki lupaavat samaa:
pian.